— Ahaa, te näette, neiti, huomaahan sen selvästi! huudahti epäilijä.
— En kuolemakseni, minä en näe lainkaan mitään, vakuutti mediumi.
Kohta tultiinkin vakuutetuiksi siitä, että se oli aivan mahdotonta.
Kysymys uudistettiin, ja silloin tuli sama sana i:llä kirjoitettuna.
Vastaus kuului: Kuittia ei ole koskaan ollutkaan olemassa. Minut
petettiin.
Läsnäolijat katsoivat toisiinsa. Tätä todistusta vastaan ei ollut mitään sanomista. Epäilys mykistyi. Tohtori C:n täytyi turvautua syyttämään seurassaolijoita salajuonista. Hänen oli kuitenkin vaikeata pysyä syytöksessään, sillä naiset saivat hermokohtauksia, paroni H. itse oli kalpea kuin ruumis ja kaikki läsnäolijat olivat ilmeisesti apeilla mielin.
Asessori kutsuttiin sisään, ja hän kysyi levollisesti, mikä vastaus oli saatu.
— On saatu sellainen vastaus — sanoi paroni H. kuin hartaan voitonriemun valtaamana — että te, hyvä asessori, olette joutunut perin pohjin tappiolle. Kas tässä se on! Setäni henki itse ilmoittaa, ettei kuittia ole koskaan ollut olemassa.
— Mutta silloinhan setänne henki olisi valehtelija, sanoi asessori.
— Mitä? Valehtelijako? Mitä sillä tarkoitatte?
— Minä tarkoitan, että se kuitti on ollut ja on vieläkin olemassa. Kävi näet niin, että kun minä toimitin salaneuvos H. vainajan perunkirjoitusta, arvioin tietysti muun muassa myöskin pystykuvastimet ja otatin ne alas seinältä tomutettaviksi. Sattumalta huomasin vasemmanpuoleisessa pystykuvastimessa lasin ja kehyksen välissä muutamia kellastuneita papereja, jotka luultavasti olivat tungetut sinne sen tähden, että kehys oli siltä kohtaa hiukan liian väljä, ja silloin johtui heti mieleeni kuitti. Minä tarkastelin paperit ja löysin kuin löysinkin kadonneen kuitin, mutta kun ei siitä silloin enää ollut mitään hyötyä, panin minä sen takaisin omituiseen piilopaikkaansa, joka ei ollut ennen johtunut kenenkään mieleen. Luullakseni se on siellä vielä nytkin; olisiko joku hyvä ja katsoisi?
Apukamreeri kiipesi tuolille, ollen kuitenkin niin varovainen, että levitti ensin nenäliinansa päällisen suojaksi. Muutamia kellastuneita ja rypistyneitä papereja oli todellakin kehyksen ja lasin välissä. Ne silitettiin suoraksi ja luettiin: