"Hallituskomisariukselta vapaaherra Kaarle Eerik H:lta olen saanut Uudenmaan- ja Hämeenläänin verorästit vuosilta 1808 ja 1809, 34,654 ruplaa 8 kopeekkaa Venäjän hopearahaa (numeroin ja kirjaimin) ja 79,298 riksiä 12 killinkiä 8 äyriä (samaten numeroin ja kirjaimin) Ruotsin valtakunnanrahaa, mikä kuitataan. Hämeenlinnassa, 8 p:nä marraskuuta 1810.
Josef P., läänin rahastonhoitaja."
— Mitä sanotte tästä, herra paroni? kysyi asessori. Joko on setänne henki vastannut psykografin välityksellä, ja silloin hän on valehdellut, koska hänen nyt pitäisi tietää asia, mutta sehän ei suinkaan sovellu hänen luonteeseensa eikä hänen muistonsa kunnioitukseen. Tai sitten oli tämä luuloteltu henki, niinkuin kaikki koputushenget ja psykografin vastaukset, ainoastaan teidän läsnäolijain mielikuvituksen tuote, tuon yhtä väärän vastauksen synnyttämä, jonka Rödlerin luulottelema henki kerran saneli sedällenne. Luullakseni te yhdytte viimeksimainittuun mielipiteeseen. Täten minä siis olen täyttänyt pyyntönne ja antanut todistuksen, jota pyysitte.
— Mahdollisesti te olette oikeassa, vastasi paroni H.
— Varokaa itseänne, herra asessori — nauroi tohtori — olkaa kivittämättä henkiä. Muistatteko lappalaisakan ennustuksen, että vaaleatukkainen herra tuo takaisin kuitin. Kas vain, jouduittepa kiinni, itse olette uskonut noitiin!
Vanhus hymyili.
— Niin, sanoi hän, kukapa meistä on vapaa kaikkien kuolevaisten heikkoudesta? En minä, minä kaikista vähimmin! Mutta etsikäämme kuitenkin maan sumuista ennen kaikkea iankaikkista totuutta!
— Mitä? lisäsi hän kelloonsa katsahtaen. — Jo puoli yksitoista!
Ja sen ainoan kerran asessori B:n muistettiin viipyneen kymmentä myöhempään.