Vuodenajat.
Rouva Rönnevall nousi, meni Biisamin luo ja ojensi hänelle kätensä toistaen hänen omat sanansa:
— Kiitoksia paljon, se tuli täydestä sydämestä.
— Minä olen puhunut tyhjistä sydämistä, vastasi Biisami.
— Älkää kieltäkö, teidän sydämenne oli täpö täysi! Tepä ette ollut vaiti tuona iltana paroni H:n luona. Te juuri puhuitte. Miksi tahdotte vetäytyä verhon taa? Meidän aikanamme tarvitaan yhtä paljon rohkeutta kristinuskon tunnustamiseen kuin kaksisataa vuotta takaperin sen kieltämiseen. Tiedätteköhän, että me naiset eniten kunnioitamme juuri teidän miesten rohkeutta?
— Nuorten miesten rohkeutta. Niin kyllä.
— Sekä nuorten että vanhojen. Tunnustakaa suoraan, että te puolustitte uskoanne.
— En, hyvä rouva. Minä olin köyhä soitonopettaja, opetustunneista riippuvainen; minä olin vaiti, milloin minulta ei kysytty. Sattumalta minut muutaman päivän kuluttua psykografi-istunnosta pantiin koetukselle. Paroni H. oli niin perinpohjin voitettu, ettei hän varsin helposti sitä unohtanut. Seuraavalle tunnille tullessani hän vastoin tapaansa istui salissa. Kun tunti loppui, tarjosi hän minulle sikarin. — Mitä te soitatitte tyttärelläni? kysyi hän. — Moschelesia, sanoin minä. — Vai niin, se muistuttaa tuota katalaa Rödleriä. Myöntäkää, että asessori B. on vanha kettu. Kaiken tuon hän kertoi keskiviikkona vain ajaakseen minut ulos varustuksistani. Hän uskoo yhtä vähän kuin minäkään Lutherin kolmeen pääkappaleeseen. Kaikki oli vain hienosti harkittua asianajajan viekkautta, eikö niin? — Minä vastasin, että asessori B. kyllä lienee tarkoittanut, mitä sanoi. — Se ei ole mahdollista, jatkoi paroni H. Hänellä on tietoja, siis hänen täytyy uskoa järkeen. Mitä mieltä te olette? — Minä uskon Jumalaan, herra paroni. — No niin, kukapa ei usko Jumalaan? Mutta mitä muihin asioihin tulee, ymmärrättehän? — Minä vastasin, etten minä mistään hinnasta aio luopua Kristuksesta enkä sielun kuolemattomuudesta. Paroni H. hymyili ja rupesi puhumaan eilisestä konsertista. Seuraavana päivänä hän lähetti minulle kohteliaan kirjelipun ja palkkion tunneista ilmoittaen valinneensa toisen soitonopettajan.
— Tunsitteko Homen? kysyi rouva Rönnevall hetkisen vaitiolon jälkeen.
— En. Mutta minä olen sattumalta lukenut vähän spiritististä kirjallisuutta. Minä tunnen Allan Kardecin, Hornungin ja muiden kirjoitelmia sekä hurskasta Justinus Kerneriäkin. Minusta on koetettu tehdä proselyyttiä ja siten saada uskomaan kuoleman jälkeiseen olemassaoloon.