— Niin, Perty on luonnontutkija, eikä siis tunnusta mitään muuta mystiikkaa kuin sen, mikä on ihmisen hermoissa. Myönnän kyllä, että hän olisi voinut laajahkoon teokseensa, joka käsittelee kaikkia aikakausia, tarkempaa arvostelukykyä käyttäen koota tositapahtumia, sillä siinä on myöskin paljon arvotonta taikauskoa. Mutta se etu kirjalla on, että siinä koetetaan sovitella kaikki nuo tuhatlukuiset tapaukset varmojen luonnonlakien alaisiksi ja tunnustetaan niiden kuuluvan vielä hyvin vaillinaisesti tutkittuun alaan.
Perty kertoo näin:
Vanha herttuallinen Tübingenin linna oli 1850-luvun lopulla kuuluisa meluavista kummituksistaan. Joukko ylhäisiä Berlinin spiritistejä otti silloin kysyäkseen hengiltänsä — varsinkin Heineltä, joka oli heidän paras tietäjänsä — kummittelun syytä. Henget vastasivat, että sen aiheutti kummitteleva munkki, "der Pfaffe Konrad". Munkkia pyydettiin esiintymään, ja hän tuli kuin tulikin ja kertoi kysymysten vastaukseksi kokonaisen romaanin. Hän oli eläessään ollut hovipappina Baijerin ja Saksin herttualla Henrik Leijonalla, joka kuoli 1195. Herttuan ollessa ristiretkellä oli munkki rakastunut hänen puolisoonsa herttuatar Matildaan, joka oli syntyjään Englannin prinsessa. Kun herttuatar halveksien hylkäsi hänen epäpyhän rakkautensa, oli munkki surmannut hänet, ettei itse olisi tullut ilmi. Mutta tämän rikoksensa tähden hän ei saanut rauhaa kuolemansa jälkeen. Hengen kertomusta kummasteltiin ja epäiltiin, sillä olisihan historian pitänyt tietää niin ylhäisen henkilön murhasta, mutta se kertoi vain hänen kuolleen luonnollisen kuoleman. Henki pysyi itsepäisesti selityksessään ja ilmoitti herttuattaren haudan olevan määrätyssä paikassa linnan entisessä hautakappelissa, jota tällöin käytettiin viinikellarina. Berlinistä lähetettiin mies tutkimaan osoitettua paikkaa, mutta hän ei löytänyt mitään. — Etsikää tarkemmin, sanoi henki; siellä on sen ja sen näköinen hautakivi, jonka henki piirusti lyijykynällä, ja kiveen on hakattu, että herttuatar murhattiin. Berliniläiset lähettivät toisen salalähetin, hän kaivatti koko kellarin perinpohjin aina vuoreen asti ja löysi — saman verran kuin ennenkin. Se oli toki liian paksua. Spiritistit joutuivat mitä pahimpaan pulaan; ilmestys oli heidän kirjoituksissaan komeasti julistettu historialliseksi löydöksi. Silloin juolahti erään läsnäolijan, jonkun vanhan armollisen rouvan mieleen, että hän oli nuoruudessaan lukenut jotakin "der Pfaffe Konradista". Otettiin tarkastettavaksi kokonainen romuläjä tämän vuosisadan alkupuolella kirjoitettuja romaaneja, ja kas, eräästä todellakin löytyi herttuatar Matildan ja Konrad munkin historia melkein sanasta sanaan sellaisena kuin henki oli sen kertonut! Selvästi kaikki oli vain romaaninkirjoittajan mielikuvituksesta peräisin. Mutta merkillistä oli, että "der Pfaffe Konradin" tarina oli romaanista puoleksi unohtuneena siirtynyt vanhan rouvan mielikuviin ja niistä psykografiin, joka oli apinoinut koko romaanin. Minä puolestani en katso siinä olevan mitään ihmeellistä. Onhan psykografilla kutsuttu esiin Tartuffenkin henki, ja kun häneltä kysyttiin, mitenkä hänen ystävänsä Orgon voi toisessa maailmassa, vastasi Tartuffe hyvin vakavasti, että vointi ei ollut niin hyvä, kuin olisi ollut syytä toivoa.
Konsuli Rönnevall oli tämän keskustelun aikana tähystellyt merelle päin, pyyhki kiikarinlaseja ja sanoi Itämeren jo seljenneen. Helpotuksesta huokaisten matkustajat näkivät Hengistin esteettä täysin höyryin kiiruhtavan päämääräänsä kohden. Eversti Hemming sanoi muistelevansa vielä olevan jäljellä yhden onnettoman, jonka vaikeana tehtävänä oli Hengistin matkustajain palauttaminen henkien maailmasta arkipäiväiseen elämään.
— Kymmenennen arvan sai mamselli Hedmansson, huomautti dosentti Sumu.
— Minä pidätin itselleni oikeuden käyttää sijaista, väitti nuori tyttö vastaan.
— Aloitahan vain! sanoi rouva Rönnevall hymyillen. Jos takerrut kertoessasi, kyllä minä kuiskaan.
— Mutta minä en osaa muuta kuin lastensatuja.
— Kertokaa sitten viaton satu! pyysi kanslianeuvos tohtori Rabe.
— Minä kerron niin huonosti.