— Se on totta, puuttui puheeseen rouva Rönnevall hyväntahtoisesti hymyillen. — Anna Hedmansson ei ole tottunut kertomaan sanoin, vaan sävelin. Laula meille jokin laulu!
— Tahdotteko, täti, säestää Rödlerin sitralla?
— Hyi, manaatko pahoja henkiä esiin näin kauniina kevätiltana? Laula meren-romanssisi; se, jonka itse olet säveltänyt.
— Ja olenko silloin täyttänyt kymmenennestä arvasta johtuvan velvollisuuden?
Seura oli niin kohtelias, että myöntyi siihen. Anna Hedmansson astui muutamia askelia etäämmälle, nojautui laivan partaaseen ja katseli vienosti värehtivälle merelle. Raikkaalla, metallinsointuisella äänellä laulettuna helähti hänen huuliltaan:
Kehtolaulu merelle.
Meri ylväs, kaikkein tie, orja yhdenkään et lie, ääretönnä tavoitat maan ja taivaan rantamat! Olen nähnyt, kuinka laivat Turman vaahtopäissäs' saivat, kuullut, kuinka syksy-yöt ukkospauhuin rantaan lyöt.
Nyt sa uinut hiljalleen lailla lapsen viihtyneen kätket kuohus' syvyyksiin, kimmeltävän kristalliin. Nuku, meri, armahasti kotilahdelmalta asti kanna sylin hellivin meidät maihin outoihin!
Konsa heräät kohisten, auringossa kylpien, loiski lainein kirkkahin sydämeni maahankin! Riemut laula, surut liennä, kummuille ja laaksoon riennä, hopeoiden, suudellen rantaa, maata isien!
Kaino laulaja oli uskonut sävelensä merelle, mutta ne herättivät vastakaikua.