— Almanakka on ennättänyt meitä ennen, huokasi neiti Hemming.
— Jättäkäämme almanakka omaan arvoonsa — jatkoi tohtori — ja koettakaamme ennemmin saada esiin muutamia ääripiirteitä pohjolan vuodenaikojen luonteesta ja vaikutelmista. Sananvalta on vapaa. Alkakaamme siitä, mistä luontokin alkaa, keväästä. Äänestäkäämme!
Ehdotus hyväksyttiin. Vähän kursailtuaan oli eversti taipuvainen aloittamaan.
A. Kevät.
Eversti Hemming. Minulla on ylläni tiukkaan napitettu univormu, minun ammattiini kuuluu suoran rintaman, säntillisen, täsmällisen, hyvin harjoitetun, sisältä ja ulkoa sääntöperäisen täydellisen, sanalla sanoen supisuoran suosiminen. Katsokaa hyvin tehtyä naulaa. Miten moitteeton muoto! Miten säännöllisen litteäpäinen! Miten veljiensä, toisten naulojen kaltainen! Täytyy ihailla tuota ylevää naulan luonnetta. Jos minä saisin määrätä, olisi yhteiskunnassa kaikki taottava nauloiksi lännen arvoluokan nupinaulasta suureen neuvosherran arvoiseen rautakaraan asti. Valssattaisiin pois kaikki liiallinen. Kaikki muotoon sopimaton vannehdittaisiin, koputeltaisiin, kiskotettaisiin. Siitä tulisi malliyhteiskunta. Viimeinkin saataisiin lepoa.
Mutta mitä nähdään? Epäsäännöllisyyttä lakkaamatta. Ei mitään siloitellun kunnioitusta, ei vähäistäkään tasamukaisuutta. Jok'ainoa kananpoikakin uskaltaa pitää oman päänsä ja kaakotuksensa. Mikä vallattomuus! Ei muotikaan voi tasoittaa kaikkea; ei palotarkastajakaan voi valaa kaikkea kaavoihin; ei keikarikaan voi ajatella tai puhua aivan samaa kuin kaikki muut keikarit. Ja kaikessa tässä on luonto meillä verrattomana huolimattomuuden esimerkkinä. Siltä me juuri olemmekin oppineet tuon turmiollisen pahan tavan. Milloinka se tottelee almanakkaa? Milloinka se noudattaa laillisia vuodenaikoja, sateita ja päivänpaistetta, pakkasta tai suojaa, joiden pitäisi sattua määrättyinä päivinä, mutta kuitenkin aiheettomasti ovat tulematta? Kevät on kautta kunniani pahin mellastelija kaikista joutilaista. Koetetaanpas sitten maaliskuuta; vielä mitä, ei maksa vaivaa. Entä mitä on sanottava huhtikuusta? Vielä vähemmin. Tai toukokuusta? Jäätä paikoittain, lumiräntää, maa keltaisena, metsät paljaina, paleltuneita sinivuokkoja… Onko mitään uppiniskaisempaa kuin tuo ylistelty kevät, jolle runoilijat ovat tyhjään tuhlanneet kokonaisia mustejärviä? Ja lumen sulaminen, jäänlähtö, lehtien puhkeaminen, nuppujen aukeaminen, muuttolintujen palaaminen, hauen kuteminen, jäniksen turkin muuttuminen harmaaksi, sammakoiden kurnutus, hyttysten tanssi, minä kysyn: milloinka ne tapahtuvat juuri sinä päivänä tai siinä paikassa, missä niiden ohjesääntöjen mukaisesti pitäisi tapahtua. Me sotilaat olisimme onnettomia, jos meidän olisi komennettava moisia asevelvollisia. Minä olen purjehtinut avomerellä tammikuussa, mutta olen myöskin ajanut Näsijärven jäätä kesäkuun keskipaikkeilla 1867. Myöntäkäämme, että juhannuksen jälkeinen katsastelu onnistuu jonkin verran paremmin päällikön mieliksi. Se ei ollenkaan estä, että kevät olisi aina kahtena vuonna kolmesta vedettävä sotaoikeuteen. Älä koukkuile, ole niin hyvä! Takki pois tai tottele rumpua!
Neiti Hemming. Kevät on liian urhoollinen sotilas sotaoikeuteen vietäväksi. Ei mikään maailmanvalloittaja ole rynnännyt sellaisiin linnoituksiin, ei mikään sotajoukko ole saavuttanut niin loistavia voittoja. Mutta on opettavaista … (rouva Rönnevall sivalsi kertojaa keveästi päivänvarjollaan) … tahdoin sanoa: on hupaista ihmiselämässä katsella kevään heijastuksia. Miten se otetaan vastaan? Miltä se näyttää alastomasta todellisuudesta, jolla ei ole aikaa eikä halua uneksia?
Sydän täynnä satakieliä ja ruusuja lähdin eräänä toukokuun aamuna katselemaan, miltä kevät näyttää. Kevyt sumu hälveni järven yläpuolelta jättäen taivaan kirkkaansiniseksi. Aurinko paistoi, mutta oli viileätä. Ilmassa tuntui terveyden ja nuoruuden tuulahdus. Ei yhtään perhosta, ei ainoatakaan vihreää kortta näkynyt, mutta kyyhkysiä, varpusia ja kasvihuoneen kasveja oli kauppatorilla. Siellä oli markkinat niinkuin tavallisesti: ostajia, myyjiä, tinkijöitä, varsinkin naistinkijöitä. Eräs rouva, jolla oli yllä musta silkkiviitta ja päässä punaisin nauharuusukkein koristettu olkihattu, osti kuoreita ja pani kalat nenäliinaansa. Puolihumalainen teurastajanrenki osti lehmän ja tarttui omin käsin saaliiseensa. Eräs kalmukkiturkkinen ruokakauppias hieroi härskiintyneen voin kauppaa. Kielevä matami riiteli vielä kielevämmän juutalaisvaimon kanssa piparjuurileiviskästä. Alakuloinen hämäläinen kaupitteli kuivuneita palvatun lihan palasia. Kookas virolainen, jolla oli pitkä ruskea tukka ja yllä pitkä ruskea nuttu, laahasi suolasäkkiä kauppapuodista. Eräs uusmaalainen oli latonut parikymmentä halkoa heinäkuormalleen, pyysi niistä puolen sylen hintaa, mutta kun ei sitä saanut, niin haihdutti mieliharmiaan juomalla kupillisen kuumaan veteen sekoitettua siirappia. Venäläinen puutarharenki myyskenteli vähittäin kaalinpäitä ja vaihtoi vaskirahoja. Kolme pohjalaista työtöntä työmiestä seisoi hajasäärin, lyhyet mekot yllään, katselemassa maailman menoa, kädet kintuissa olevien hajallisten housujen taskuissa. Repaleinen tyttö oli saanut kiinni näpistelevän poikaviikarin ja huusi poliisia. Siinä tunkeiltiin ja sysittiin toisia; näin kaatuneita munakoreja, silakkain jätteitä, maahan viskattuja sipuleja ja läikkyneitä maitopulloja, mutta kevättä vain minä en nähnyt.
Sattumalta kävi tieni sairashuoneen ohitse. Pitikö minun katsella asuntoa, missä kevät vähimmin saattaa ottaa valtoihinsa sykkivän sydämen? Rohkeutta vain! Minä astuin sisään. Niin, siellä oli syksy, siellä hierottiin kuoleman kanssa kauppaa vuosista, kuukausista, viikoista ja päivistä. Potilaat makasivat kalpeina vihreiksi maalatuissa sängyissä, ja heidän tautinsa oli kirjoitettu mustaan tauluun, joka riippui päänalusen yläpuolella. Hoitajat toivat heille kirkkaissa tinamaljoissa kauralientä, lääkärit seisoivat salaperäisen näköisinä peitossa olevan vuoteen ympärillä, missä yhdeksäntoistavuotias tyttö juuri oli päässyt kaikista sydämen huolista, joihin tämä maailma ei tiedä mitään lääkettä. Ei, tänne ei kevät voinut asettua. Ja kuitenkin minä tapasin sen sieltä: se loisti muutamista taudin puoleksi hivuttamista kasvoista, sairashuoneen puutarhasta, missä laihat toipuvat sairaat, väljät sarkanutut yllään hengittivät toivon ilmaa…
Etsisinkö kevättä virastosta? Miksikä en? Korkeista saleista löysin raukean mätäkuun; vahtimestarin vaimo siirsi uunien tuhkan lisätuloihinsa. Aurinko paahtoi polttavana puolitiehen laskettuja rullakaihtimia; pöytäkirjurit hikoilivat, kuului kynien rapinaa, mustetahrojen raaputtamista ja epäselvää kuiskailua. Päällikkö ilmestyi sisemmän huoneen ovelle, otti vastaan vieraita, pyysi istumaan ja alkoi puhella … virka-asioistako? Ei, vaan viimeksi julkaistusta ritarien nimityksestä. Missä oli kevät?