Ehkäpä sen tapaa nuoren kaupunkilaisneitosen luota suljettujen ikkunain ja alas laskettujen verhojen takaa. Aamua oli jo pitkälti kulunut; hän oli vielä unessa. Hän oli nukkunut aamulla kello kolmelta; kynttilät olivat palaneet loppuun hopeajaloissaan, yöpöydällä oli eräs Zolan romaani. Ikkunakomerossa oli kaksi tuoksuvaa hyasinttia, joita ensimmäinen vastasyntynyt kärpänen ihaili. Onnettomat kasvihuoneen lapsiraukat, ne tuhlasivat tuoksuaan verhojen puolihämärään ja tuntuivat huokaavan: valoa, lisää valoa!
Missä on kevät, ellei siellä, missä nuoria on? Minä kiiruhdin etsimään sitä ahkeran ylioppilaan kamarista, jonka ovesta otettu avain näytti varoittavan: pois kaikki häiritsevä! Huone oli viisi askelta pitkä ja kaksi askelta leveä. Sisäikkunat olivat vielä paikoillaan talven jäljeltä, mutta uunissa ei ollut tulta; halot ja kukkaro olivat molemmat ottaneet eron palveluksestaan. Millainen ilma — ummehtunut ja kalsea, täynnä kuukausien vanhaa tupakansavua, joka oli imeytynyt kiinni jokaiseen pienellä maalaamattomalla puuhyllyllä olevaan kirjaan ja tomuttamattomana naulassa riippuvan takin joka poimuun! Yskivä, kumarainen, kokoon luhistunut nuori mies, jonka silmät olivat sumean loistavat ja jonka laihtuneilla poskilla oli petollinen puna, istui kirja kädessä kovalla tuolilla kuluneen pöydän ääressä. Äiti, missä olet? Lähetä poikasi vuorille, havumetsiin, järville! Isä, etkö tiedä, että voimakas sielu tarvitsee terveen ruumiin, tee pojastasi mies!… Voi, he eivät kuule, he ovat kahlinneet poikansa jo lapsesta pitäen kiinni kirjaan, yksinomaan kirjaan; hän on kunnianhimoinen niinkuin hekin, hän tekee viisitoista tuntia vuorokaudessa työtä, hänestä on tuleva vanhempiensa tuki ja paljon enemmänkin … oppinut mies, suuri mies … eikä hän elä viidenkolmattakaan ikäiseksi!
Mistä minun oli etsittävä kevättä? Minä menin kasarmiin. Tuhatkunta urhoollista miestä oli koottu pelloilta ja metsistä ja suljettu kivivankilaan. Kivetyllä pihalla nostelivat rekryytit tahdissa milloin oikeata, milloin vasenta jalkaansa vaakasuoraan asentoon. Korvia särkevä melu kajahteli muureista, tullen musiikkisalista, missä kolmekymmentä soittajaa yht'aikaa kiusasi epäsointuja vastahakoisista torvisoittimista. Pitkissä, ikävissä saleissa istui tai venyi vuoteillaan harmaasinellisiä sotamiehiä, kiväärejään puhdistellen. Oletteko kuulleet puhuttavan bakteereista … noista näkymättömistä madoista, joita sopii miljoona peukalon kynnen alle? Auki ikkunat, miehet ulos! Kyllä tiedän, että torvien epäsoinnuista kerran kehittyy kauniita sopusointuja, ja että nämä muurien saartamat vangit kerran marssivat voimakkain rivein taistelemaan maansa ja ruhtinaansa puolesta. Mutta ulos nyt, ulos, vaikkapa myrskyyn ja rankkasateeseen! Täällä ei ole kevättä, eikä ilman kevättä ole rohkeutta, ei toivoa, ei terveyttä, ei voimaa … ulos, miehet!
Mihinkä minun on mentävä kevättä etsimään? Kauppapuotiinko? Turha vaiva. Toisella puolen katua on saippuan ja venäjänlehtien hajua, toisella hajuveden tuoksua, joka tulee naisten lempikaupasta, missä päivät päästään valehdellaan ja imarrellaan puotipöydän takana. Menisinköhän äsken maalattuun höyryveneeseen, joka savuaa tuossa satamalaiturissa? Mutta kenpä ei tunne sen meritautisia hyttejä ja keittiöstä tulevaa uudelleen lämmitetyn vasikanpaistin käryä? Vai lähdenkö äsken lumesta paljastuneeseen puistoon? Niin puistoon, sieltähän ainakin tapaa kevään!… Ah, eipä sitä ollut sielläkään, vaikka se viserteli joka puun lehdettömiltä oksilta. Se taisteli henkensä puolesta nuhaa ja yskää, kalosseja ja nahkaturkkeja, öistä valvontaa ja elämäänkyllästymistä vastaan; se tirkisti sisään ravintolan portista, missä vahtimestari otti sen vastaan punssitarjotin kädessä. Kevättä oli ilmassa, vuokoissa, muutamissa vapaissa hengähdyksissä, mutta sitä ei ollut ihmisten sydämissä … sitä maanpakolaista!
Missä se oli? Jos voisin aamutuulen mukana siirtyä syrjäiseen metsään, vuoren päivänpuoleiselle rinteelle, puron rannalle, joka ei vielä ole taipunut myllyn ikeeseen, niin minä sen löytäisin. Mutta en pääse sinne, minä olen kytketty kaupunkiin. Enkö sitten mistään löydä kevättä? Noin suuri ihmisvirta ja niin vähäinen, ehtynyt puronen luontoa!
Itseeni ja maailmaan tyytymättömänä palasin asuntooni. Piha oli aidattu ja kolmelta taholta rakennusten saartama, mutta neljänneltä puolelta oli toukokuun auringon juuri silloin kadehdittavan sopiva tirkistää sisään. Niukatpa siinä nähtävyydet olivat: pienoinen ruohokenttä, kaksi lehmusta, hiekkaläjä ja lautatapuli. Pari hamppuvarpusta piipersi lehmuksessa, kaksi pientä tyttöä leikki hiekkaläjässä, neljä poikaa oli pallonlyönnissä ruohokentällä. Huoneiden varjo oli käytännöllisen hyödyllinen: varjossa pallon lento näkyi paremmin ja ikkunoita oli helpompi varoa. Mutta miten viehättäväksi kaikki muuttuikaan, kun aurinko pilkisti pihaan! Lintujen viserrys näytti vain odottaneen tuota merkkiä ja alkoi samassa äänekkäänä soida lehmuksista; tyttöset panivat hiekkakasalla toimeen pidot, ja poikaset ryhtyivät ryntäilemään siihen asti rauhassa ollutta lautatapulia vastaan ja toiset puolustamaan sitä. Mitä urotekoja! Mikä suuri riemu! Viimeinkin löysin kevään, vieläpä juuri sieltä, mistä en suinkaan uskonut sitä löytäväni.
Semmoinen se veitikka on: sitä ei näy, ellei sitä ole katsojan omassa silmässä. Mutta jos sitä on siinä, silloin tapaa sen kaikkialta: kauppatorilta, virastoista, neitosten kamareista ja ylioppilaan lukuhuoneesta, kasarmista ja kauppapuodista, niin, jopa sairashuoneestakin ja viheriöivältä haudalta. Se on kaikkialla, missä se vain tapaa elämää, ja kaikkihan tahtoo elää! Olenko oikeassa, mamselli Hedmansson? Te näitte kevättä meressä; olen varma, että te olette nähnyt sen myöskin vuorilla, aamuruskossa, sammuvassa tähdessä, niinkuin me kaikki olemme tunteneet sen huokuvan maailman ilmassa.
Anna Hedmansson. Minä muistelen lukeneeni Matteuksen kuudennesta luvusta jotakin silmäämme koskevaa. Jos se on turmeltumaton, näemme valon. Mutta mitä merkitsee tuo "sisäinen valkeus", joka voi muuttua pimeydeksi? Onko meidän sielullamme muitakin ikkunoita kuin silmät? Kaiketi niin lienee, koska välistä sisimmässämme näyttää pilkkopimeältä, vaikka ulkona on valoisaa, ja toisinaan taas on sydämessämme kirkkaan valoisaa, vaikka ulkona on synkkä pimeys.
Muistanpa erään hyvin surullisen kotiseutuni kevään. Valoa oli yltä kyllin ympärillämme, mutta ei sisimmässämme. Se oli kylmää valoa; luonto nukkui kuin kuolleena. Ei ainoatakaan kukkaa, ei yhtään perhosta. Lehdettömät puut olivat kuin rakkautta vailla olevat sydämet; järvi oli jääkatteensa peitossa kuin elinkautinen vankilansa muuriin kiinni taottu vanki.
Ah, miten me ikävöimme! Paistoipa päivä ja säteilipä yö kuinka tahansa, sisimmässämme oli kuitenkin pimeätä. Me ajattelimme: tänä vuonna ei tule kevättä ollenkaan! En voi kuvailla, miten raskas se ajatus oli: kadotettu taivas, pettynyt toive. Me tunsimme kuin kuihtuvamme. Viisas tätini nauroi ja sanoi meille: odottakaa! Niin, me odotimme, mutta kevättä ei tullut! Sen sijaan tuli tauteja, sen sijaan tuli surua. Joka päivä kirkonkellot soivat kuolleille: kuoli rinnan nuoria ja vanhoja, hyviä ja pahoja, katkerasti kaivattuja ja toisia, jotka helposti unohdettiin. Ystävä, joka tänään vielä hymyili, oli jo huomenna surupukuinen. Mitenkä me olisimme voineet kärsivällisinä odottaa? Sitä ei tullut … ei tullut kevättä, joka korvaa kaikki, lohduttaa kaikki, uudistaa ja nuorentaa kaikki, sitä ei kuulunut! Kuoleman usvat kohosivat meristä ja verhosivat maan.