Mutta lopulta se tuli kuitenkin, kun toivomme jo oli sammunut. Eräänä aamuna, kun vedimme syrjään kaihtimet, oli maailma uusi. Aamusade oli kylvettänyt luonnon kohmettuneita kasvoja; kevät oli kylvänyt kyyneliä ja tahtoi nyt niittää iloa. Oli suloista hengittää uutta ilmaa, nähdä puiden puhkeavan silmikkoihin ja ruohokentän vihertyvän, mutta vielä paljon kauniimpaa oli huomata, miten sumut hälvenivät sisäistä silmäämme peittämästä. Ympärillämme oleva elämä heräsi kuolleista ja voitti kuoleman; sisimmässämme oleva elämä heräsi kuolleista ja voitti tuskan. Kellot taukosivat soimasta hautaan ja soivat sen sijaan Jumalan ylistystä. Vehreys peitti uudet haudat; puna kohosi taas kalpeille poskille, ja uusi toivo virisi toivottomiin sydämiin. Kevät, kevät! Niin, milloin se tulee yht'aikaa luontoon ja ihmiseen, silloin menettää tuska okansa ja suru käärinliinansa. Ehkäpä ne eivät katoa jättämättä huomattavia jälkiä. En tiedä; sanotaan, että ihmisen kauan elettyä on sielu kuin arpia täynnä. Mutta eiväthän hyvät surut ole vihollisia, ne palaavat väärin ymmärrettyjen ystävien tavoin, ja keskellä elämän onnea sattuu toisinaan, että me kutsumme ne esiin menneisyydestä, heittäydymme niiden rinnoille ja itkemme sydämemme lievikkeeksi niiden sylissä…
Dosentti Sumu. Minä olen lukenut monta kevään ihanuudesta kirjoitettua kaunista runoa, ja useimmista niistä heijastuu ihmissydän. Mutta sisäisen silmämme kevään syvyyttä olen huomannut ainoastaan ani harvalla. Kevät ja suru rinnan, siinä on jotakin niin valtavaa, että sitä voi verrata vain haudan partaalla olevaan lapseen. Se on lausuttuna Franzénin "Kevään kaipuussa":
Aurinkos', luonto, nousullaan kaikk' usvat karkoittaa, kaikk' elpyy, kaikk' käy kasvamaan, uudistuu taivas, maa. Mä yksin riudun, toivoton, ei koskaan nouse aurinkon'.
Mikä vahinko, että niin kauniit säkeet ovat niin toivottomia! Se on selityksenä Raamatun sanoihin: "Jos nyt valkeus, joka sinussa on, on pimeyttä, kuinka suuri onkaan silloin pimeys!" Eikö ole kummallista, että juuri se runoilija, josta loistaa suurempi sisäinen valkeus kuin kestään muusta, esittää toivotonta pimeyttä ja yötä, minkä aamu ei koskaan koita? Ehkä ymmärrämme tuon selvittämättömän kysymyksen vastauksen, jos etsimme sitä sen valkeuden laadusta, joka täyttää Franzénin runot. Se asettaa aamun haudan tuolle puolen. Harmaapäällä on vielä rohkeutta laulaa:
Saavu, talvi! Toivon sentään kevättä.
On kummallista, että Franzénin viattomalla runottarella on kuin sinipunerva nauha yksinpä valkoisessa morsiuspuvussaankin. Hänen viheriässä myrttiseppeleessään on aina jokin kellastunut lehti. Niin, miten hänen kaltaisensa suomalainen sydän saattoikaan laulaa muulla tavoin kuin maansa luonnon ja kansansa elämän syvyydestä. Vieläpä hänen samppanjalasinsakin pohjassa on ilon haihtuvaisuuden varjo:
Vankina nuorten toivehen kuuman, äärestä viinin mi helmeilee, tai suloneitosen huulien huuman kotiin se pilvien taa pakenee.
Se on suomalaista tuo, en voi sitä muuksi saada. Semmoisia me olemme, aina muuttamassa. Kauneinkin kukoistus, hurmaavinkin onni on edessämme aina siivet valmiiksi levitettyinä lentämään "kotiinsa pilvien taa". Myönnän kyllä, että se olisi raskasmielistä, ellei se olisi inhimillistä. Me rakastamme kyllä iloa, me niinkuin muutkin; me tahtoisimme hyvin mielellämme kerran torjua luotamme kaikki kuoleman ja kuihtumisen ajatukset, irroittua tomun orjuudesta ja elää ajattelemattomain lasten tavoin särkyvien kuplien hetkellisessä maailmassa. Mutta sitäpä me emme voi. Ei auta edes rakkauskaan, ei humalaan juominen. Yksistään lapset vain saattavat unohtaa kaikki. Meillä muilla, kun ehdimme neljännen- tai kuudennentoista ikävuotemme ohi, on jo auttamattomasti keltainen lehti seppeleessämme. Se on perinnöllistä, se kummittelee yhä uudestaan. Olkaa hyvä, älkää pitäkö meitä liian mietiskelevinä tai liian sävyisinä! Mekin osaamme nauraa; mekin osaamme laskea leikkiä, hullutella, olla hurjia ja mielettömiä ja varsinkin osaamme olla pisteliäitä lähimmäistämme kohtaan, milloin se päähämme pälkähtää. Mutta kuitenkin kaikitenkin olemme aina muuttoa tekemässä, aina katselemme pois päin, milloin entisyyteen, milloin tulevaisuuteen, milloin hautaa, milloin pilviä kohti, aina, aina vain olemme samoja kaukomieliä Lemminkäisiä, joka ei unohda häihinkään lähtiessään hioa miekkaansa eikä jättää verta vuotavaa sukaa surmansa merkiksi.
Onneksi ei meillä yksin ole tuota onnen ja ilon Akilleenkantapäätä, ettemme voi kiintyä haihtuvaan nykyhetkeen. Sama arka kohta on koko ihmiskunnan, varsinkin pohjoismaitten kansojen tunnusomaisena piirteenä. Katsokaa kansanlauluja! Ruotsalaiset ja norjalaiset ovat kuin ovatkin saaneet oman osansa salaperäisestä kaipuusta, joka vetää mieltämme pois; tanskalainen luullakseni voi helpommin unohtaa. Bellmanin hurjimpia lauluja on sanottu "ruusunpunaiseksi suruksi"; Wilhelm von Braun lopetti erään vallattomimman runonsa "neljän laudan" ajatuksella, mikä ei suinkaan ole iloisimpia. Erotus on vain siinä, että kun meidän skandinaavisilla veljillämme on hieman kiinanmustaa tunnelmassa, on suomalaisilla sen sijasta maiseman varjo. Heissä on mystiikkaa, mystiikka on heidän syntymämerkkinsä.
Voisinpa kertoa monta kansamme piirrettä, jotka kaikki osoittavat jotakin kauempana olevaa kohtaa avointa syliä, jotakin, jota etsitään ja odotetaan nykyhetken ahdasten rajojen ulkopuolelta. Tyyniluontoinen suomalainenkin voi kiivastua ja levollisesta muuttua kiihkoilijaksi; mutta sinä hetkenä, jolloin hän antautuu materialistiksi, ateistiksi tai nihilistiksi, silloin hän on ryöminyt ulos omasta itsestään.