Mistä sitten on peräisin tuo alinomainen epäilys, joka ei koskaan voi kokonaan antautua hetken vaikutelmien valtaan ajattelematta, mitä seuraa jäljestä tai piilee sen takana? Minä vastaan Saarnaajan sanoilla, että ihmisen kasvoista kajastava surumielisyys johtuu kaiken katoavaisuudesta; mutta mikäli se on pohjoismaista, se johtuu pohjolan luonnosta, ja mikäli se on suomalaista, se johtuu luonnon ja kasvatuksen yhteisvaikutuksesta. Mitä on tuo valo, jota me rakastamme niin suuresti, tuo luonnon kauneus, joka meitä viehättää, tuo kevät, joka ihastuttaa silmäämme ja elvyttää sieluamme? Tuohan kaikki on vain pakeneva päivä, katoava kuukausi, minuutti olemassaoloamme. Valkeutta seuraa pimeys, kukoistusta kuihtumus, kevättä syksy. Katso ruohoa, joka "tänään kasvaa ja huomenna heitetään pätsiin"! Miten olisi moisessa luonnossa eläen mahdollista antautua kokonaan hetken syleilyyn ja sanoa: tässä on rauha! Kukapa ei tahtoisi kevätaamuna jollakin niemellä tai vuorella nähdä koko elämänsä kukoistuksen sulavan nykyhetkeen mitään muuta ajattelematta ja tuntematta — noihin kimaltaviin laineihin, nuoreen kasteiseen ruohoon, noihin vaihtuvan värisiin metsiin ja ihastuttavaan, nuorentavaan ilmaan, josta juomme terveyttä? Niin, me ihailemme, itkemme, hymyilemme, onni virtaa läpi koko olemuksemme, me voimme syleillä toinen toistamme sydämemme hurmiossa, ja kuitenkin on aina, aina jotakin sen kaiken peitossa. Mikä on tuo tuntematon, joka jakaa kahtia tunteemme ja pimentää ihastuksemme? Tuleva pimeys se levittää varjonsa melkein kuolemattoman valon yli, lähestyvä syksy se siroittelee keltaisia lehtiään aina kevään riemuisampaan vehreyteen asti. Jos ne jo yllättäisivät meidät, painostaisivat ne meitä vähemmän, sillä me tuntisimme vanhat tuttumme yön ja kuoleman, ja meidän olisi helpompi ne kestää. Mutta juuri koska ne kaukaa uhkaavat meidän onnellista iloamme, ne näyttävät peloittavilta ja saattavat salaa kaihomieltä "maan mullassa kasvavain riemun kukkien keskeen". Kun tähän vielä lisäät erämaitten yksinäisyyden Suomeen nähden, talviyöt, toimeentulontaistelun, meren aaltojen ja sisäjärvien yksitoikkoisen kohinan sekä lopuksi historian koettelemukset, niin luullakseni ymmärrämme, miksi emme koskaan voi täydellisesti luottaa nykyhetkeen tai siitä löytää suurinta iloamme.
Niin on laitamme, vaikka sitä koettaisimme kuinka itsepäisesti tahansa kieltää. Luonto on värittänyt meidät sellaisiksi. Mutta jos tämä luonto onkin pannut kaipuun pysyväiseksi meidän sydämiimme ja antanut kauneimpien laulujemme itää surusta, niin se on meille korvaukseksi antanut syvemmät vaikutelmat. Kaikki ihmiskäsitys tarvitsee rajansa. Meidän maallinen olemassaolomme on rajoitettu, se liikkuu alinomaisten vaihtelujen maailmassa; me voimme aavistaa, toivoa, jumaloida ikuista kauneutta ja ikuista iloa, mutta me emme voi käsittää, emme pidättää niitä. Kauneus ei meistä enää olisikaan kauneutta, ellei se joka hetki olisi kuihtumisen rinnalla; ilo meitä kyllästyttäisi ja uuvuttaisi, ellei se niin tuulennopeana aina haihtuisi. Sen tähden piilee kaunein ja iloisin juuri siinä, että kaikki on niin silmänräpäyksen lyhyttä. Jos ihmishenki voisi olla alinomaisessa valossa, ei se koskaan yhtä rakkaasti, yhtä kaivaten kuin nyt ihailisi nousevaa aurinkoa. Ja etelämaalaisella, joka mukavasti loikoilee alinomaisen kukoistuksen ympäröimänä, luuletteko hänellä olevan mitään käsitystä siitä, mitä me sanomme kevääksi? Mitä pimeämpi yö, sitä kauniimpi aamu. Mitä vaarallisempi taistelu, sitä loistavampi voitto. Mitä autiompaan yksinäisyyteen, mitä edemmäksi pohjolaan kohtalo on meidät saattanut, sitä ihanammalta näyttää meistä, kun elämä virkoaa talvien haudasta. Miten tuo pian kalpeneva pohjoismaiden kevät kokookaan elämän, valon ja kauneuden täydellisyyden muutamien viikkojen, päivien, tuntien kehykseen! Me tiedämme sen olevan olemassa vielä tänään, mutta ei huomenna enää. Meidän täytyy korjata kaikki silmänräpäyksessä, ja kun sylimme vielä on avoinna, vaipuu aurinko, värit himmenevät, kaste laskeutuu, päivän valjetessa ehkä muuttuakseen härmäksi. Älä ihmettelekään, että tuossa silmänräpäyksessä on yhtaikaa surumielisyyden sävyä ja mitä voimakkainta loistoa. Mitä Amalia von Imhoff sanoo rakkauden kauneimmasta kukasta, että se on tuskansekaista riemua — se soveltuu kaikkiin suloisimpiin tunteihin, mitä ihmissydämessä voi olla. Ei Andromache ollut koskaan niin kaunis kuin "hymyillessään kyynelten läpi" Hektorin jättäessä jäähyväisiä, ja Raamattukin aina yhdistää ilon niittämisen kyynelten kylvöön.
No niin, vertauskuvallisuuttahan siinä on, sen olemme sen seitsemästikin kuulleet: ihminen kuvastaa luontoa. Mutta ihmeellistä on, että joka kerta, kun kevät tulee, se tulee, kuin se tulisi ensi kerran. Se on kaikesta kauniista katoavaisin ja kuitenkin kuihtumattomin; se ei kuollessaan kuole eikä kulu koskaan. Jos elämme kahdeksankymmenen ikään, niin katselemme kevättä aina samalla lailla lapsen tavoin ihmetellen. Merkillistä, miten päivät ovat pitkiä! Näin vehreä ei tämä nurmi ole ollut koskaan ennen: ei, ei koskaan ole koivu ennen pukeutunut niin hienoon pukuun, ja katso, miten ihmeellisenä aurinko laskee! Ympärillämme herännyt elämäpä se samaan aikaan herää meissä itsessämme ja vastustaa kuolemaa. Mikä sokeus, että kiellämme kuolemattomuuden olemassaolon, vaikka silmäimme edessä on tuo iäti uudistuva vastalause!
B. Kesä.
Tohtori Rabe. Vahinko, ettei vuodenaikojen sinfonia miellytä herroja Seiffeä ja Dattelbaumia. Mikä meistä pohjoismaalaisista on varsin tuttua, se voisi tarjota heille jotakin uutta. Minä ilmoittaisin heille, että he erehtyvät luullessaan meillä olevan "yhdeksän kuukautta talvea ja kolme kuukautta olematonta kesää". Minä olen viettänyt neljä kesää Saksassa ja voin todistaa, että se vuodenaika tosin meillä on kuukautta lyhempi, mutta yhtä lämmin kuin heillä ja valoisien öittensä tähden paljon kauniimpi. Ellei meidän vihannuutemme olekaan aivan yhtä mehevä eikä kasvikuntamme yhtä monilajinen, niin on koko meidän luontomme sitä vastoin lujempi luonteeltaan. Minä häpeisin, jos minun pitäisi niinkuin ystäväimme saksalaisten olla noin etelän ja pohjoisen keskivälillä. Sanokaa, jos mielenne tekee, Würtembergiä eteläksi ja Pommeria pohjolaksi; onhan sekin tavallaan sukkelaa, sillä viiniköynnös menestyy Würtembergissä, jota vastoin Pommeriin tuodaan väkijuomat Rein-joelta ja Champagnesta. Muuten ei luonnon erotus edes ole likimainkaan niin huomattava kuin ero Pohjois- ja Etelä-Suomen luonnon välillä. Ennemmin kuin matelijan lailla liikun milloin vedessä, milloin maalla, tahdon olla toisessa tai toisessa; silloin ainakin tiedän, missä olen.
Meidän kesämme varsinaisena pohjoismaalaisuutena on osaksi kasvikuntamme, missä koivu, honka, kuusi ja sammal ovat yleisimpinä, mutta paljon enemmän vielä vuodenaikojen jyrkkä ero. Jotakin suurenmoista on niin valtavassa luonnonkamppailussa. Talvi ja suvi eivät täällä sotkeudu toisiinsa niinkuin Euroopan mantereen suurimmassa osassa ja Englannissa. Tosinhan ne voivat vaihdekohdissa juonitella varsin kauan, mutta viimein ne kuitenkin kohoavat korkeiksi kylmän ja lämmön, pimeyden ja valon, kuoleman ja elämän huipuiksi. Ne eivät ole pehmeitä etanoita, jotka matelevat toinen toisensa päällä, vaan vahvakäsivartisia, taistelukuntoisia jättiläisiä, jotka painiskelevat jonkin aikaa rusentavin ottein ja sitten hallitsevat aikansa itsevaltiaasti valtakuntaansa.
Jos jompikumpi näistä kuningastovereista pääsisi yksin ainiaaksi vallitsemaan, niin heidän vapaasukuinen vasallinsa ihminen joko nukkuisi kesän kuumuuteen tai paleltuisi talven pakkaseen. Tosin meitä puristetaan lujasti kilpien väliin, mutta on meillä kuitenkin ilmaa parhaiksi sen verran, kuin tarvitsemme hengittääksemme, me kasvamme kahden jättiläisen taistelua käydessä ja vartumme vahvoiksi. Edellinen puhuja sanoi kevään vertauskuvallisesti merkitsevän kuolemattomuutta; minä lisään, että kevät on myöskin vapauden viirinkantaja. Syyttäkää historiaa, jos tahdotte, siitä, että pohjolassa on kansoja, jotka ovat nukkuneet vapautensa ajan, ja toisia, jotka ovat suojelleet vapautensa loukkaamattomana aikojen halki. Minä sanon, että pohjolan kevät, joka katkoo summattoman raskaat kahleet ja pystyttää elämän lipun mitä voittamattomimmillekin valleille, pontevammin kuin mikään muu kehoittaa taistelemaan vapauden puolesta. Katsokaa jokiamme huhtikuun keskipalkoilta toukokuun alkuun ja arvostelkaa, voivatko ne virrata orjuutettujen maitten halki! Toisinaan ne puolustavat vapauttaan mitä jättiläismäisimmässä taistelussa, toisinaan ne irroittavat kahleensa niin huomaamattoman rauhallisesti, kuin kristinusko ja sivistys vapauttavat kansoja. Sitä minä sanon luonnon maailmanhistoriaksi, ja jos vapaus täällä voittaakin vain lyhyeksi aikaa ja joutuu uudestaan seuraavan talven kahleihin, niin moiset vaihdokset merkitsevät vain, että aikakausi kuolee ja jättää taistelunsa ja voittonsa perinnöksi tulevalle aikakaudelle. Lopputuloksena on, niinkuin historiassakin, kahleeton vapaus. Kylmänarat herrat luonnonkeinottelijat — kunnia oikeille luonnontutkijoille! — koettakoot vain todistaa meille omine tämänpäiväisine viisauksineen, mikä on huomenna hulluus, että maa muka on miljoonan vuoden kuluttua paleltuva kuoliaaksi — nuo herrat ovat aina miljoonain omistajia blankoluotolla. Minä yhdyn ennemmin vanhempaan ennustukseen, joka sanoo, että maa on kerran räjähtävä liekkeihin — ainoa arvokas loppu, mikä vastaa sen lämminsydämistä alkua.
Mitä on vielä herroille Seiffelle ja Dattelbaumille kertomatta pohjoisesta suvestamme? Eikö joku naisista olisi hyvä ja huomauttaisi heille muuraimistamme ja mesimarjoistamme korvaukseksi siitä, ettei keväänkuvauksessa mainittu mämmiä eikä mahlaa?
Rouva Rönnevall. Minä otan vastaan haasteen ja rohkenen luvallanne lähteä ulommaksi keittiö-osastoa, joka kanslianeuvos tohtori Rabesta tuntuu olevan meidän luonnollinen rajamme. Minun mielestäni tohtori Rabe esitti hyvin suven ja talven vastakohdat niiden vuodenaikojen selväpiirteisimmäksi pohjoismaiseksi ominaisuudeksi, mutta unohti mainita, missä nämä vastakohdat kärjistyvät huippuunsa. Ei riitä valosta ja pimeydestä puhuminen; luulenpa koko maailman tietävän kokemuksesta, mitä on yö ja päivä. Jos taas tarkkaamme lämpimän ja kylmän vastakohtaa, niin ovathan ne paljon lähempänä toisiaan kuumien maiden vuoristoissa kuin meillä missään. Niinkään pitkälle etenemättä oletan jonkun meistä nousseen Alpeille. Sielläkin ilmenevät molemmat vastakohdat: kylmä ja lämmin, mutta olemmeko silti pohjolassa? Emme, hyvä tohtori, siitä puuttuu vielä jotakin: siinä on vaihtelua, ajattelen lähinnä valoa. Mitä puuttuu mahtavalta Alppien maailmalta, kun se ei loista pohjolan kauneutta? Valon kuolemattomuus, päiväksi muuttunut yö.
Älkää kauhistuko, hyvä herrasväki, minä en aio puhua Aavasaksasta. Minä olen syntynyt seudussa, missä kolme kuukautta vuodessa näkee esteettömästi lukea hienointakin nonparellia keskellä yötä päivänvalossa, mutta minä en uskalla edes yrittääkään kuvailla niin yleisesti tunnettua kuin kesäkuun päivänä kello kymmenen aikaan illalla tuntemamme tunteet ovat. Sallikaa minun vain muistuttaa mieleen jotakin, mikä meiltä monelta jää huomaamatta noina valoisina kesäöinä, kun joko ikkunasta taikka kävelyllä, veneretkellä tai muulla matkalla katselemme pohjolan maisemaa.