Auringon laskettua lyhyeen lepoonsa muuttuu maisema omituisen salaperäiseksi tunnelmaltaan, mitä emme koetakaan selittää, koska se on meille kaikille niin tuttu. Häikäisevä valonlähde, mistä olemme saaneet valkeutta, on poissa, useimmat linnut ovat vaienneet, kaikki työt pysähtyvät, lapsen silmää raukaisee uni, vaikka se ei tahdo nukkua, väsynyt työmies kaipaa lepoa eikä kuitenkaan lepää; me tiedämme, miten talven unikeot silloin osaavat valvoa! Yöhän on tulossa eikä kuitenkaan tule. Sen sijaan leviää omituinen ihmeellinen kirkkaus järville, rannoille, yli metsäin ja vuorten — se ei ole auringon, ei kuun eikä tähtien valoa eikä hämärääkään — ajattelen tällöin Pohjois-Suomea, sillä etelärannikolla jo vähäinenkin pilvi luo yön harsomaisen haamun. Tunnustakaamme, että tuo valaistus on ihmeen kaunis! Se on ylimaailmallinen kirkkaus, jolla tuskin on vertaista meidän aistillisten ilmiöiden piiriin kuuluvassa kokemuksessamme. Mutta sen kaltaista en tiedä muuta kuin iltaloiston, kun se heijastuu jonkin autioksi jääneen talon ikkunoista, missä ennen on asunut rakkaitamme, taikka kyynelkiillon silmässä, joka kuvaamattoman rakkaasti meitä katselee. Semmoinen yön hiljainen, unelmainen maailma on olemassa vain aavistuksessamme: sellaiseksi lienevät kreikkalaiset kuvitelleet Elysionin kenttiä.
Eräänä tuollaisena yönä olin kerran Punkaharjulla. Oli keskiyö, taivas pilvetön, pohjan puolella voimakas kirkkaus, etelän puolella heikompi. Siitä syystä oli harjun eteläpuoli synkässä varjossa kuusien ja koivujen takana, mutta pohjoisesta valui valovirtoja yli tyynten selkien. Puruveden ulapoilla välkkyi hohtavia juomuja tummempien välillä, muutellen muotoaan, kadoten ja ilmestyen taas kimaltelemaan virtapaikkoihin. Kaikki rannat loistivat, kaikki kukkulat sädehtivät; yksin honkain latvatkin näyttivät kullalta. Kirkkaus tunkeutui koivun lehvien lomitse harjun pohjoispuolelta, niin että ne näyttivät läpikuultavilta; kuusen havut muuttuivat hopeaneuloiksi. Silmää ei häikäissyt, sydän ei sykkinyt nopeammin; kummallinen lempeys levisi yli koko tuon vaihtelevan väriloiston. Ruoho oli pehmoinen kuin sametti ja kostea kasteesta; punahiekkaisella tiellä ei ollut elävän olennon jälkeäkään; kaikki oli yksinäistä, äänetöntä ja hiljaa miettiväistä; kaukaa kuului vain laulurastaan sointuva ääni, joka oli kirkas kuin yö, jolle se lauloi.
Toisena samanlaisena yönä lipui veneemme erästä Pohjois-Suomen jokea pitkin. Korkeat, lehväin seppelöimät rannat olivat alhaalta varjossa, ylempää valossa, mutta paljon kauniimpi oli niiden kuvastus vedessä. Siinä oli ihanne todellisuuden rinnalla, runous tyhjentymättömän lähteensä luonnon rinnalla. Kaikki puiden latvat, kaikki lehvät, kaikki varjo- ja valokohdat näyttivät hienommilta, pehmeämmiltä ja miellyttävämmiltä vedessä kuin rannalla. Ja kun ranta veden alla ikäänkuin kääntyi syvemmälle, kauemmaksi meistä, näytti vanha, harmaa lato äsken maalatulta, kalastajan verkot hopealangoista kudotuilta ja rosoinen rannan kallio hienosta kiilteestä välkkyvältä.
Me liu'uimme virran vieminä merelle ja saaristoon. Uutta kirkkautta ja uusia värien vaihteluja. Yön taivas kaartui loistavana allamme niinkuin se kupuili päällämmekin. Puruveden näyt uudistuivat, mutta toisissa kehyksissä. Airoista valui hopeaa; pienet vesihyönteiset juoksentelivat nuolennopeina tyyntä lahden pintaa milloin minkinlaisissa välkkyvissä kaarissa; uiva sorsaparvi jätti jälkeensä kultajuovia, ja kaukana salmen suussa vierivät mainingin leveät, kirkkaat harjat kuin sulat lasivuoret mereltä päin.
Näin siinä tapauksessa, että yötaivas on kirkas. Mutta minä olen nähnyt yön kirkkauden myöskin paljon salaperäisempänä. Pitkään aikaan en ymmärtänyt, miksi jokin tuttu maisema minusta toisinaan näytti niin tuntemattomalta kuin en olisi sitä koskaan nähnyt yön valossa. Joka esine — aita, puu, riihi, laitumella käyskentelevä hevonen näytti minusta kuin säteilevän omaa valoa, olevan yksinään eikä tarvitsevan mitään taustaa. Minä luulin uneksivani. Se oli vastoin kaikkia maalaustaiteen sääntöjä tehty maisemakuva, erillisiksi ryhmiksi hajonnut ja kuitenkin niin sopusointuisen kokonainen, äärettömän pehmeä ja täynnä suloutta. Mikä oli syynä siihen? Mikä haltijatar oli taikasauvallaan vapauttanut kahlehditun luonnon ja tehnyt kaikki sen muodot itsenäisiksi?
Syy oli vain se, että pohjoinen taivas oli pilvessä, eteläinen vienommin valaistu. Ilmakehä levitti heijastuksineen kaikkialle tasaista valoaan, ja sen tähden maisemassa ei ollut mitään varjoja eikä valoisampia kohtia. Me olemme niin tottuneet näkemään valon tulevan jostakin määrätystä kohdasta tai määrätyltä alalta, toisten vastakkaisten, kätkössä olevain puolten esineistä ollessa varjossa, että meidän on vaikea ajatella kaikkea joka taholta yhdellä lailla valaistuksi. Mutta juuri siitä syystä, että kaikki esineet ovat samalla tavoin valaistut, näyttävät ne itse loistavan. En tiedä, onko optikko tai maalari olettanut mitään tuollaista, mitä niin harvoin sattuu jokapäiväisessä kokemuspiirissämme. Tuossa valossa tarkkaan kuvattu maisema näyttäisi taidokkaasta arvostelijasta koulupojan naurettavalta ja oppimattomalta eri yritykseltä. Ilman varjoja ja valoja maalaaminen, mikä hulluus! Mutta tällöinkö arvostelijat ensi kerran pilkaten nauraisivat taiteen tekniikalle?
Antakaa anteeksi, herra tohtori, minun mielestäni pohjolan kesän ominaisimpana piirteenä ovat juuri sen yöt. Kaiken muun — sääsket, muuraimet ja mesimarjatkin — voimme sivuuttaa vain taulun sisäkuvina. Etelässä mitataan valoa vuorokausittain, meillä vuodenajoittain. Etelä elää vain päiväkseen; meillä on pitkät muistot ja pitkä toivo. Koko elämämme liikkuu entisyyden muistelon ja sen kaipaamisen välillä, mitä kerran on tuleva. Johan on huomautettu, että meissä itsessämme oikeastaan kaikki käy poispäin. Emme koskaan voi olla oikein itseemme tyytyväisiä, emmekä oikein juurtua turpeeseemme. Lakkaamatta kuuluu sisimmässämme salainen ääni: tule, tule pois! Sanokaa sitä surulliseksi, jos mielitte; minusta se on kristillisen iloista. Miten omituista ja aavistuksellista onkaan, että luontomme suurin kauneus on valoisa yö!
C. Syksy.
Neiti Hemming. Minä en voi ihailla valoa sen tähden, että se kuukausia on kuolematon ja sitten häviää. Minun tunteeni ei suostu siihen, minä olen pimeänarka, en viihdy synkässä yössä. Rakastammehan juuri siitä syystä tähtiä ja valkoista lunta, että ne vastustavat syysyötä. Oh, noita tähdettömiä, lumettomia lokakuun öitä! Silloinhan me olemme kytketyt tomukomeroomme, emmekä kuitenkaan ole niin äärellisyyteen kahlehdittuja, ettemme ojentaisi käsiämme iankaikkisuutta kohti, emmekä myöskään ole niin ikuisia, ettemme värjöttäisi ajassa!
Minä en voi antaa anteeksi runoilijoille, että he ovat tehneet kuun naurunalaiseksi. Katselkaa sitä kauniina elokuun iltana! Pimeä tulee niin lempeästi, ei synkkänä eikä hirvittävänä kuin etelässä, missä leppymätön yö yht'äkkiä yllättää. Meillä viivähtää päivän katse vielä kauan sen jälkeen, kun sen säteilevä silmä on vaipunut näköpiirin taa, ja kun se rauhallisesti uinahtaa, ilahduttaa vaeltajaa taivaan kuvun ensimmäinen tähti. Silloin keltainen elokuun kuu nousee metsän reunaan välkkyen lehvien välitse ja katselee meitä kuin rakas silmä yön hiljaisuudessa. Älä sure, sanoo se meille; pimeys ei ole muuta kuin valon kehys, jonka Luoja on ihmeteltävän taitavasti asettanut enentämään sen kauneutta. Luonnossa ei ole mitään ruikutusta tuommoisena elokuun iltana, jolloin keskikesän valo sulkee silmän ja syksy levittää yöksi loistavan tähtihuntunsa. Siinä on raikkautta ja suoruutta, mutta myöskin ihmeteltävää hellyyttä, joten tuntuu, kuin katsoisi matkalle lähtevän äidin silmään hänen sanoessaan jäähyväisiä lapsilleen. Nyt minä lähden, sanoo suvi; mutta se ei lähdekään, vaan palaa yhä uudelleen seuraavan päivän tullen vielä kerran sanomaan jäähyväisiä, entistään rakkaampana sen tähden, että se oli piillyt pimeässä ja ilmestyy jälleen vihannuuksineen ja satoineen. Vaikka se on komeampi kuin milloinkaan ennen kuninkaanlevätti yllään, niin aavistaa jo kuitenkin, ettei sen aika enää ole pitkä. Elokuun illan salaisuus on, että luonnon suloisuus on jäljellä vielä syksyn kynnyksellä. Mitä se on muuta kuin kuolemalle hymyilevä elämä? Yhä uudestaan suvi sanoo meille: nyt minä lähden. Mitä vielä, vastaamme me, kyllä sinä vielä palaat! Silloin liikkuvat haapojen lehdet kuin liehuvat siivet iltatuulessa, ja me ymmärrämme, että ne levittäytyvät lentoon.