Ei, minä en voi rakastaa pimeyttä. Juuri sen tähden, että se ei ole mitään, hävittää se kaiken elämän. Mikä minä olen pimeässä? Ruumiiton henki. Mihin minä menen? En tiedä. Mihin kosken? En tiedä. Jotakin varjonkaltaista vilahtaa ohitseni. Onko se ystävä? Vaiko vihollinen? Ei kukaan vastaa. Se saattaa olla uskollinen koirani, mutta se saattaa myöskin olla verenhimoinen susi. Minä voin astua kohti seinää, vaikka luulen kulkevani sileällä kadulla. Edessäni oleva tuntematon saattaa olla viaton ruohokenttä, mutta myöskin pyörryttävä kuilu.
Myöntäkää, että syksyn pimeys on haudattu maailma. Mutta kun sitä katsomme päivänvalossa, on hetkiä, jolloin annamme sille anteeksi kaikki, mitä se meiltä riistää. Syyskuun loppu ja lokakuun alku ovat viehättäviä, milloin sattuvat sille päälle. Ilma on lauha, puhdas ja virkistävä: tuntuu aivan omituiselta, sellaiselta kuin kauniin vanhuksen läheisyydessä. Semmoiset päivät ovat luonnon kultahäitä. Kukapa ei tuntisi lehtimetsiämme syysauringon komeudessa? Punaisen, keltaisen ja viheriän vivahdukset ovat niin moninaisia, niin vaihtelevia, ettei minkään maalarin sivellin uskalla ryhtyä niitä kuvaamaan. Sanottaisiin häntä epätodeksi ja hänen värejänsä räikeiksi, vaikka hän olisi mitä uskollisimmin kopioinut lehtimetsän peruskuvan. Miksi? Senkö tähden, etteivät värit ole sopusoinnussa keskenään? Päinvastoin. Mitkään värit eivät niin luontevasti sula toisiinsa kuin keltainen ja vihreä; punainen taas on vihreän täyteväri. Enpä ole vielä kuullut kenenkään arvostelevan taivaankaarta. Maalarin taulu tulee vasta silloin epätodeksi, kun yksityiskohdat nielevät sen, kun se näyttää meille puita, vaan ei metsää. Siihen tarvitaan taustaksi taivas ja pilviä, tummanvihreätä havumetsää ja — mitä vain aavistuksen tavoin saattaa esittää — kuolevan maailman syysilmaa.
Kaikki lukuunottaen pidän parempana Keski-Euroopan syksyä, joka huokuu lämpöisempää ilmaa, on vehreydeltään runsaampi ja tuntee vähemmän syksyistä kaipausta. Valo ei ole ehtinyt siellä käydä niin rakkaaksi, että sen häviäminen virittäisi mielen kaihoisaksi; kuihtuminen tulee sääliväisemmin eikä riistä kaikkea paljaaksi. Viinin- ja hedelmänkorjuu on iloisin kaikista vuodenajoista. Ollaan rikkaita, ollaan onnellisia; ei ole edessä hirvittävän pitkä talvi. Me täällä pohjolassa olemme kärsivällisiä siitä syystä, ettemme ole koskaan nähneet parempaa, mutta ne meistä, jotka ovat viettäneet syksyn tai talven eteläisemmässä ilmanalassa, eivät katso muuttolintuja epäisänmaallisiksi luopioiksi. Antakaa minun vapaasti valita, niin minä teen niiden tavoin.
Eversti Hemming. On anteeksiannettavaa, että naiset eivät suosi syksyä. Jos he viihtyisivät metsästyssaappaissa, ottaisivat hyvän pyssyn olalleen ja päivän koittaessa lokakuussa päästäisivät irti koiraparin, niin he saisivat toisenlaisen käsityksen tästä vuodenajasta, joka nyt vain tekee heidän päivänvarjonsa tarpeettomiksi ja turmelee heidän hameenhelmansa. Miksikä etsisimme reipasta rohkeutta ja raitista mieltä muualta, kun löydämme sitä muutaman askelen päästä omalta portiltamme? Kun seisoo sellaisena kirkkaana lokakuun aamuna, jolloin on valkoista härmää ruohikossa, jossakin koivikossa sopivassa väijymäpaikassa, mistä voi olettaa jäniksen kulkevan kierrosmatkallaan koirien sitä ajaessa — kun kuulee irti päästetyn koiraparin lähestyvän ja selvästi erottaa kuin pianon askelmasta, milloin haukunta merkitsee jälkiä, milloin ajoa, milloin paikallaan haukkumista — kun hiiskahtamatta jännittyneenä odottaa saalistaan — kun yht'äkkiä saa nostaa pyssyn olkapäätä vasten, laukaista, nähdä keveän savun haihtuvan, huomata laukauksen vaikutuksen, ja sitten kun jänis tekee kuperkeikan metsänreunassa, huutaa merkiksi "jo keikahti" ja sen jälkeen viettää iloiset peijaiset — hyvät naiset, minä surkuttelen, ettette ole koskaan saaneet olla mukana moisella sotaretkellä; siitä saisitte paremman käsityksen syksystä. Jos voisin edellyttää metsästäjän onnellisen metsäelämän mieltänne edes aivan vähässä määrin kiinnittävän, kertoisin erään metsästysretken Tammisaaren saaristosta, missä yhtenä aamupäivänä ammuimme Hermanninsaaresta kahdeksankolmatta jänistä, kaksi kettua, kahdeksan metsoa, lukuunottamatta suurta joukkoa teeriä, pyitä, sorsia ja telkkiä… Vai niin, arvoisa sisareni osoittaa, että naiset pyytävät päästä…
No hyvä. En huoli sitten vaivata myöskään syysmuistelmilla, jotka koskevat siian ja nahkiaisten pyyntiä Kokemäenjoesta; enkä huoli edes kehoittaa naisia ottamaan peloittavia korejaan ja täyttämään niitä jonakin syyspäivänä herkkusienillä, karvikkailla, keltasienillä ja lampaantateilla ja muilla herkuilla, joita metsät tähän vuodenaikaan ovat tulvillaan ja jotka meille runsaastikin korvaavat oranssien ja persikkain poimimisen sävyisän huvin. Minä vain panen vastalauseeni kaikkia epäoikeutettuja syksyn hävitystä koskevia valituksia vastaan. Olkaa hyvä ja huomatkaa, ettei suurin osa metsistämme ole sen saaliinhimon saavutettavissa, että sen täytyy jättää koskematta, paitsi havupuut, myöskin ilma, itse maisema, täysinäiset ladot, metsäin ja maitten vapaa elämä…
Neiti Hemming. Pimeys syö ilman, sumu ahmaisee maiseman, veroihin tyhjentyvät ladot, sade kahlehtii vapauden sateenvarjon alle…
Eversti Hemming. Mikä syytöskirja! Myöntäkää kuitenkin, että syksy jättää jälkeensä oivallisen makkarainsyöntihalun! Mutta se saa aikaan enemmänkin, panee seuraelämän liikekannalle. Se vetää sulkujanan kaupunkien, kylien ja maakartanoiden ympärille, kirjoittaa ihmismaailman sotaväkeen, osan ruotuihin, osan komppanioihin, pataljooniin ja rykmentteihin; se panee toimeen katselmuksen salongeissa ja johtaa ne tuleen…
Neiti Hemming. Missä korttikuninkaat taistelevat "kaadoista" ja "kunniasta"!
Eversti Hemming. Ehkäpä ei ole pelkkä sattuma, että samalla kun pelipöydät tulevat vanhanaikaisiksi ja valtio saa vähemmän tuloja korttileimoista, maalarit myyvät useampia tauluja, kuvanveistäjät useampia valaistuja kipsipäitä ja pianotehtaat useampia kidutuskoneita. Pedagogit sanovat syksyä älykkyyden vuodenajaksi. Mahdollisesti koulut, kirjakauppa, sanomalehdet ja salonkijuorut tunnustavat heidän olevan oikeassa; metsästäjänä minulla on omat ajatukseni. Ehkäpä voidaan syksyä myöskin sanoa politiikan, keisarinkohtausten, parlamenttien, kumitehtaiden, kaasuyhtiöiden, sähkön, petrolin ja varkaiden vuodenajaksi. Puhumattakaan luonnonvoimista… Kapteeni Videstrandilla on puheenvuoro.
Kapteeni Videstrand. Kun en ota lukuun maata, joka on kevään ja suven, luulen minä niinkuin eversti Hemmingkin tulen, ilman ja veden vallitsevan syksyä. Takkaan sytytetään tuli, riihet lämpiävät, pajan kipinät tuikahtelevat yön pimeydessä. Kuka ei ole matkustanut syysiltana pimeätä metsätietä? Aukealla paikalla saattoi vielä erottaa tien, sillat, aidat, puut, järven välkkymisen ja tuulimyllyn humisevat siivet. Synkässä metsän varjossa ei näy enää mitään. Ohjakset juoksevat käsistä kalpeina juovina yön pimeyteen. Näkymättömät hevoset vetävät yhtä näkymättömiä vaunuja. Nopeammasta liikkeestä arvataan mentävän alamäkeen: onko edessä vain matala kunnas vaiko mutkikas, huimaava mäki? Siitä ei ole tietoa. Ollaan eläinten vaiston varassa, ja se hairahtuu harvoin muulloin kuin kenties äkkijyrkässä tienkäänteessä tai liian ahtaassa portissa. Tuon avuttoman riippuvaisuutensa tuntien ajaja ajaa edelleen; mutta kun jälleen päästään aukealle, ovat raskaat sadepilvet riistäneet ilmasta viimeisenkin valonkajastuksen. Silloin näkyy kaukaa häikäisevä valo, joka liikkuu hitaasti. Tietämättään matkustaja ajaa suuren järven rannalla olevaa harjua, ja tuo yksinäinen, harhaileva loiste on järveltä näkyvä tuulastuli. Se elähdyttää sokeata yötä, antaa tyhjälle pimeydelle sisällystä, ilahduttaa silmää ja virkistää mieltä. Hän, tuo tuntematon järvellä oleva kalastaja, ei tiedä olevansa eksyneelle matkustajalle lohduttavana ystävänä.