Taaskin näkyy kirkas tuli ja paljon lähempää. Tien varrella on yksinäinen torppa. Sen matalista ikkunoista leviää loimuavan takkavalkean loiste kolkkoon iltaan. Matkustaja ajaa hiljalleen ohitse: takkatulen valossa hän voi tuvasta erottaa vaimon, joka valmistaa illallista, päreitä kiskovan miehen ja kaksi leikkivää lasta, jotka ovat tehneet lastuista kaulavyön koiralle. Päivän valossa hän ei olisi huomannut niin jokapäiväisiä asioita. Mutta pimeys, yksinäisyys ja ylt'ympärillä oleva erämaa tekevät köyhän torpan viehättävän miellyttäväksi. Onhan siinä kuitenkin ihmisasunto, koti, kotoinen perhekunta, rakastavia sydämiä ja hiljaista tyytyväisyyttä. Ei mikään rikkauden ylellisyys eikä mikään loistava koruasumus ole koskaan voinut herättää mielessä niin rauhallisen suloista, niin puoleensavetävää inhimillisen osanoton vaikutelmaa. Miksi ajajan matka käy niin nopeasti sen ohitse? Miksi hän ei voi viivähtää tuon ystävällisen valon ääressä? Miksi hänen on jälleen painuttava autioon korpeen?
Merimies seisoo pimeänä syysyönä peräsimessä. Olettakaamme hänen lähestyvän meidän maamme rannikkoa. Tyynenmeren korallisärkkien ja New Foundlannin riuttojen jälkeen ei ole monta niin vaarallista väylää kuin Suomenlahden pohjoisrannikko vedenalaisine kallionkärkineen ja Pohjanlahti yksikivisine kareineen. Maamyyrät pitävät myrskyä meren pelättävimpänä ja pahimpana vihollisena, mutta mitä on avoimen meren myrsky näiden karien rinnalla, jotka vuosikymmenen kuluessa taas muuttuvat ja tekevät merikartat epäluotettaviksi! Merimies katsoo silmiään siirtämättä valoisaan kompassiin. Hän on lokannut vauhdin nopeuden ja laskenut, missä hän on, mutta hän ei saata yhtä tarkkaan laskea virtaa, joka alusta joka hetki siirtää pois oikeasta suunnasta. Ei mikään merenkulkutiede voi varmasti sanoa, missä purjehtija milloinkin on aaltoilevalla merellä, mutta ei mitään miehuutonta pelkoa näy hänen tuimissa, ahavoituneissa kasvoissaan, kun hän jäykkänä seisoo rankkasateessa, joka huuhtelee hänen kulunutta öljylakkiaan ja melkeinpä on sokaista hänen silmänsä. Silloin kaukaa taivaanrannan takaa sukeltaa esiin valo; vihdoinkin, viimeinkin on kauan kaivattu majakka näkyvissä! Liian harvoin kohtaa häntä tuo toivottu opas Suomen syksynpimeillä rannikoilla. Nyt se näkyy, nyt hän tietää täsmälleen, missä on, nyt hän vakavasti muuttaa suuntansa majakan mukaan; hän kiittää Jumalaa ja on pelastettu.
Niin lämmittää, lohduttaa ja opastaa meitä tuli pohjolan syksyisenä aikana. Ilmasta ei merimies voi antaa yhtä hyvää arvolausetta. Hengistin matkustajat ovat kokeneet pienoisen viattoman näytteen siitä, mitä sumu merkitsee. Se voi virtavedessä tehdä meille paljon pahemmat kolttoset kuin nyt. Ja ehkäpä joku teistä, arvoisat läsnäolijat, on koettanut viatonta veneellä sumussa soutamisen huvia. Vakuutan, että on oleva hyvinkin mieluinen hämmästys, kun puolen päivän aikaan ahkerasti soudettuaan huomaa tulleensa samaan laituripaikkaan, josta aamulla lähti. Usein kolahduttaa silloin karille, vaikka luulee olevansa keskellä aukeata selkää. Edessä näkyy tuiki tuntematon ranta jättiläisesineineen, jotka lähemmin tarkastaessa huomaa lepänpahasiksi, ja suunnattomilta näyttävät vuoret paljastuvat tavallisiksi rantakallioiksi. Uteliaana soutaja nousee maalle tuohon uuteen, tuntemattomaan seutuun, näkee tornimaisen palatsin, menee lähemmäksi, tuntee sen ladoksi, jonka luota poimittiin elokuussa marjoja, ja on omalla rakkaalla rannallaan parin kivenheiton päässä omasta kesäasunnostaan.
Entä myrsky? Entä aallot? Älkää pyytäkö merimiestä moittimaan vanhoja uskottujaan. Minä tunnustan rehellisesti, etten huoli joutua mihinkään tekemisiin kuuman vyöhykkeen tyfoonien kanssa. Mitä merkitsevät mastot ja purjeet jättiläisluudan lakaistessa, joka parissa minuutissa pyyhkäisee kokonaisia kaupunkeja kuin korttihuoneita? Samasta syystä jätän myöskin lukuunottamatta maanjäristyksen aikaansaamat aallot. Minä näin sellaisen kulkevan Liman rannikolla kolmatta penikulmaa rannasta maalle ja heittelevän puhki laivoja kuin pähkinänkuoria lähimpäin vuorten huippuihin. Se soveltuu vertailuksi, kun ihmetellään valtameren laineita. Myönnän kyllä, ettei Great Easterninkään matkustajain onnistunut tuon kuuluisan jättiläisen ensi matkalla Atlantin yli heittää keilaa laivan kannella ja että toisella matkalla sonnit suistuivat kannelta tallistaan suin päin etusalonkiin. Mutta Atlantin laineet ovat tuskin korkeammat tavallisia taloja, ja Itämeren aallot voidaan aukealla paikalla meren hurjimmillaan ollessa mitata melkeinpä tavallisella sylimitalla. Vähimmin huvittavia ovat rantakuohut täällä ja jäävuoret Atlantilla; mutta ellei tuhoudu, niin tottuu kyllä kaikkeen. Pahempi on Itämeren aalto, kun se marras-, joulu- ja tammikuussa jäädyttää laivan. Rautalankavantit polttavat merimiehen kouria, kun on noustava taklaukseen. Kannella voit vaikka luistella; kajuutan portaat ovat kuin kelkkamäki, miesten nutut kuin jäätynyt pohjanahka. Keulalaitaa painavat yhä syvempään alinomaa kasvavat jääkimpaleet; jokaisesta hyökyaallosta jää uutta taakkaa, jota turhaan koetetaan kolistella irti kangilla ja kekseillä. Laiva kulkee yhä raskaammin ja hitaammin; jos on laitatuuli oikealta puolen, kallistelee oikea puoli yhä arveluttavammin, jos tuulee alihangan puolelta, käy sillä puolen samoin. Minä vakuutan, hyvä herrasväki, että semmoisen purjehduksen jälkeen mielellään laskee satamaan. Mutta se, mikä täällä Itämerellä tuottaa merimiehelle vastusta, se uhkaa henkeä Mustalla merellä. Kylminä talvina laivat sattuvat siellä joskus jäätymään, kunnes niitä on mahdotonta ohjata, ja silloin ne painuvat pohjaan yhtä varmasti kuin jos niissä olisi kaksinverroin liian suuri kuorma rautatiekiskoja.
Meren syksy ei tiedä kuihtuvista kukista, ei putoilevista lehdistä; sillä ei ole mitään surtavaa, sen alla on sama suvinen laine, vähän tummempana, vähän kylmempänä, mutta uskollisena kuolemaan, se on jäätymiseen asti. Vaara on rannikolla; mutta jos rannikot ovat kotimaan rantoja, kasvaa rohkeus rinnan vaaran kanssa. Märssymies tervehtii vanhaa harmaata kariaan; siitä voi tulla hänen hautansa, mutta se on kodin ja ystävien portinpieli, niiden luo hän pyrkii talvilepoon, unohtamaan seuraavaan kevääseen asti, että hänen elämänsä on keinuva aalto.
D. Talvi.
Konsuli Rönnevall. Sallikaa liikemiehen lausua arkipäiväinen ajatuksensa siitä vuodenajasta, joka anastaa puolet koko meidän olemassaolostamme täällä pohjolassa. Niinkuin sadeaika päättyy kuumassa vyöhykkeessä kesän kuumuuteen, niin meidän lyhyt suvemme päättyy vaiheaikoineen talveen. Minä saattaisin kauppiaana sanoa sitä viholliseksi, koska se sulkee satamamme ja keskeyttää kauppaolojen suuret järjestelijät, viennin ja tuonnin. Mutta minä olen tottunut elämään tosioloissa ja käytännön miehenä käyttämään niitä hyväkseni. Minä siis mieluummin sanon talvea ystäväksi, vieläpä liike- ja kauppatuttavaksi. Mitä meistä tulisi, ellei se rakentelisi siltojaan järvien, jokien ja soiden yli, ellei se tekisi rautateitä tiettömille nevoille ja täyttäisi varastojamme tavaroilla kauppalaivaston tarpeiksi. Olematta meille mitenkään tuhoisa se on pikemmin toimeliaisuuden aikaa, koska kerran luonto ja kohtalo ovat asettaneet meidät ikuisen lumen rajalle. Meidän maamme tuottaa kesällä, mutta kokoaa, järjestää ja panee kirjaan talvella. Puolet tätä maata on kesällä erämaata, mutta elpyy ensi pakkasen, ensi lumen tultua.
Kummastuttaapa todella, miten hullunkurinen käsitys on etelämaalaisilla, vieläpä monella viluisella pikku mamsellilla ja turkkipukuisella kamarijunkkarillakin meidän talvestamme. Heidän mielestään ei tuona vuodenaikana voi tehdä sen parempaa kuin värjötellä takan edessä, juoruilla höyryävän kahvipannun vieressä taikka politikoida totilasin ääressä. Minä tahtoisin noille naisille ja herroille määrätä saman päiväkäskyn, jonka neiti Hemming huusi kasarmiin: ulos, hyvä herrasväki! Nopea hevonen, kilisevät kulkuset, kirkas jää tai liukas, sileäluminen maantie! Mitä silloin näemme? Luulemme tapaavamme nukkuvan kansan, mutta ihmeeksemme tiet ovat täynnä elämää, kirveet heiluvat, rukit surisevat, kangaspuut ja tehtaat kalkkuvat. Entä nukkuminen? Niin, kyllä me nukummekin perinpohjin; laiskuri ja ahkera nukkuvat kilpaa; mutta kun aurinko paistaa häikäisevään lumeen, tulee kaikille kiire, kun pitäisi kuudessa tunnissa ehtiä, mitä muuten ei ehditä kahdessatoista.
Oletteko nähneet kaupunkien toreja tai kylien markkinapaikkoja tuommoisena tammikuun paukkuvana pakkasaamuna? Kaikki posket ovat punaisina, kaikki silmät sirkeinä. Huurretta riippuu miesten parroista, naisten villamekoista, hevosten harjoista, rekien valjaista, hirsistä, tervatynnyreistä, pellavatukuista ja heinäkuormista. Ilma on täynnä hienoja, välkkyviä jääneulasia; ei kuolemakseenkaan kukaan uskalla paljain käsin koskea rautaan. Savu kohoaa piipuista pystysuoraan taivasta kohti nousevan auringon punaamana. Kaikki torillaolijat koputtavat jalkojaan ja huitovat käsiään. Luulisi näkevänsä raivoavan väkijoukon valmiina hyökkäämään bastiljiin taikka kiihtyneen teatteriyleisön valmiina viheltämään näytelmäntekijälle tai ajamaan poliisin ulos pellolle. Erehdys. Ei milloinkaan kansa ole ollut levollisempi, ei milloinkaan kiintyneempi päivän rauhallisiin askareihin. Ostetaan ja myydään, puhellaan ja nauretaan, käydään asioilla konttoreissa, niin että saappaista jää märkiä merkkejä mattoihin, hiivitään ehkä hetkiseksi jonkin houkuttelevan lämpölähteen turviin, palataan taas kärsivällisen hevosen luo, joka riputtelee puolet heinistään lumelle, ja ollaan yhtä levollisia vielä auringon laskiessakin.
Sitten tulee pitkä, kylmä yö, joka tyhjentää torin ja täyttää tuvat. Älkää luulkokaan, että kaikki pimeys on yötä! Aikaisin aamun tähtien himmeässä valossa ja myöhään iltaisin revontulien loisteessa astelee kuormamies paksussa lumessa tienlaitaa, korjailee valjaita, tukee kaatuvaa kuormaansa, pitää vastaan alamäessä, auttaa ylämäessä, taivaltaen vitkaan jäät ja oikotiet, kunnes viimein päätyy yksinäiseen taloon, missä hän ja hevonen saavat tuiki tarpeellista lepoa. Talvi ei häntä vähääkään peloita, hän päinvastoin paljon iloisempana tervehtii sen tuloa marraskuussa kuin huhtikuussa näkee suosiltansa pettävän ja kauniin jäätikkötiensä muuttuvan pehmeäksi sohjoksi. Aavikkojen karavaani ei astu niin turvallisena päämääräänsä kohti poluttomassa hiekassa kuin tämä pohjoismaalainen askel askelelta sitkeänä kaalaa monet penikulmat talven lumessa.