Aavikoilla on hietamyrskyt, merellä lounaistuulet, pohjolassa lumimyrskyt. Mitä lumituisku on muuta kuin jäätynyt merenlaine? Miehen ilona on luonnonvoimia vastaan taisteleminen; mutta luuletteko kansan naisten ja lastenkaan arastelevan lumikinoksia? Tiet tukkeutuvat, ilma muuttuu liehuvaksi lakanaksi, metsä kummituksen kaltaiseksi, sekavaksi kaupungiksi, missä on viheriäreunaisia valkoisia torneja, meri aaltoilevaksi puuvillavanuksi, missä hieno harso lentää pitkin laineiden harjoja muutellen alinomaa niiden muotoa. Pohjoismaiden karavaani raivaa pelottomana tietä miehenkorkuisten kinosten halki. Miehet tallaavat lunta, hevoset astuvat ajajatta jäljestä. Monesti on nainenkin mukana auttamassa kuormaa, ja kuusi- tai seitsenvuotias poikanen tarttuu topakkana ja miehekkäänä riippuviin ohjaksiin.
Ellei lumen kuvaaminen olisi niin vaikea pulma maalarille, näkisimme useammin noita oivallisia laatukuvia tauluina. Mutta lumi on ilman heijastusten mukaan milloin sinertävän, milloin punertavan valkoinen, milloin sinipunervalta tai viheriältä vivahtava ja näyttää maalattuna helposti piimältä. Lumen värivivahdukset ovat niin vaihtelevia ja hienoja, että tottunut silmä voi niistä lukea pakkasasteet katsomatta lämpömittariin. Tiedetään sen narisevan jalkain alla kahdentoista asteen pakkasella ja kahdenkymmenen asteen pakkasella helisevän metallin lailla.
Mutta yrittäkäähän, hyvä herra maalari, niin löydätte varmasti mitä kiitollisimpia aiheita. Maalatkaa kelkkamäki; maalatkaa hiihtäjä sutta ajamassa; kirkas sininen jää notkeitten luistelijain jättämiä kiemurtelevin urin; maalatkaa kilpa-ajot, hevoset juoksemaan täyttä ravia, ajajat ohjiin, utelias ihmisjoukko katsomaan ja viitoitettu valkoinen kenttä satamain jäälle. Maalatkaa Ahvenanmaan postinkuljetus, miehet työntämään venettään jäätä myöten ja pysähtymään sulan railon reunalle. Maalatkaa höyryävä meri, kun se jähmettyy jääksi, taikka kosken mustat, lannistumattomat laineet, kun ne kuohuen vierivät lumisten rantojensa välitse.
Maalatkaa talvipukuinen metsä ja Ilmarisen kuu riippumaan kuusen oksiin, revontulien vaaleanvihreät hulmuavat säteet kohoilemaan keskitaivaalle asti ja iltatähti välkkymään hongan latvan yläpuolelle. Lumen heijastuksista saatte voimakkaampia valoja kuin syksyisestä kuuvaloisesta maisemasta. Ja maalatkaa vihdoin, mitä varsin harvoin siveltimin on yritetty, mutta mikä kuitenkin on aito kansanomaista ja aito pohjoismaalaista: maalatkaa jouluaamu kirkkaasti valaistussa kirkossa ja harras seurakunta penkkeihin, niistettävien talikynttilöiden keskelle, uteliaat, ihmettelevät lapset, pappi alttarille, suntio haaveineen, jäätyneet ikkunat, talvi-ilma tupruamaan kuin savu avonaisesta ovesta ja hengitys kohoamaan joka suusta ruumiillistuneen hengen tavoin, silmälle näkyväisenä siunatun aamuhetken kiitosuhrina!
Menkää männikköön, viluinen herrasväki, surumielisine talvihuokauksinenne! Missä on reipasta rohkeutta, missä raitista iloa, missä avointa, vapaata mieltä elämän taistelussa, ellei talven elämässä? Ja tämä luonto, jonka te valheellisesti moititte nukkuvan ja joka kuitenkin aina valvoo, se se juuri on teidän voimanne kehto ja teidän ujostelemattoman ilonne tyhjentymätön lähde. Me elämme kuin valaskala, meidän tarvitsee silloin tällöin sukeltaa suven lämpimään, vehreyteen ja päivänvaloon täyttämään keuhkojamme ilmalla, mutta talvi on se alkuaine, mihin olemme syntyneet ja missä me liikumme kuin kala vedessä.
Jos meiltä riistettäisiin talvi, niin me emme enää tuntisi omaa itseämme, meistä tulisi juurettomia väliolentoja, etelän kansaa, jolla ei ole etelää, ja pohjolan kansaa, jolla ei ole pohjolaa. Siirrettäköön meidät Afrikkaan tai Intiaan, niin tunnustaa täytyy, että me, paahdettuamme itseämme kylliksi päivänpaisteessa, hikoiltuamme kylliksi ja saatuamme kyllämme kookospähkinöistä ja taateleista, kuumeista ja skorppiooneista, mielellämme antaisimme kaikki etelän herkut kourallisesta lunta? Miksikä etsisimme järjellisyyttä muualta kuin todellisuudesta? Metsän eläimillä on turkkinsa kylmää vastaan, pohjolan kansoilla on hirret, polttopuut ja reipas rohkeus. Jos luonto on nuija, on meillä sen sijaan rautaiset pääkallot. Niin on oleva. Kova kovaa vastaan ja päivänpaistetta lumelle!
Biisami. Arvelenpa, ettei naisten vaitiolo merkitse ehdotonta suostumusta konsuli Rönnevallin talvenkuvaukseen, ja ehkäpä sen vain voi katsoa aiheutuvan siitä, että he pelkäävät joutuvansa viluisten mamsellien lukuun. Minun puolestani täytyy panna vastalause, vaikkapa siten joutuisinkin kamarijunkkarien jonon jatkoksi. Minä en aina ole istunut lämmin yönuttu yllä hyvän takkavalkean ääressä tukevasta päivällisestä hyvilläni ja höyryävä teekuppi edessä turvana odotettavissa olevaa iltakylmää vastaan. Luulenpa, että vähemmin onnellisissa olosuhteissa voidaan kärsiä vilua varsin perusteellisesti täällä pohjolassakin ja että mielellään otettaisiin vastaan jokin eksynyt tuulahdus kuuman vyöhykkeen lämmintä. Luulenpa, ettei maanviljelijämme aivan huolettomana katsele lähestyvän talven enteitten ilmenemistä jo elokuun iltana, kun pohjoinen taivas käy kalpeanviheriäksi, joka välistä vivahtaa sinipunervalta, ja ettei hän yhtä hyvällä mielellä näe kuuran hopeoivan puolikypsiä rukiintähkiä, kuin tammikuussa katselee sen koristamaa lehdetöntä koivikkoa. Vaikka olenkin varsin kokematon ja epäkäytännöllinen liikeasioissa, uskallan kuitenkin epäillä, ottaako kauppiaskaan ilolla vastaan sähkösanomaa, että laiva, jonka piti tuoda hänen odoteltu lastinsa, on jäätynyt kiinni rannoillemme, tai että höyrylaiva peruuttaa säännölliset kulkuvuoronsa tavallisella selityksellään: "luonnonesteiden tähden". Ja muistaakseni myöskin ihmistunteiden heijastuksia, luulen köyhän, surullisen ja huolestuneen useinkin sanovan talvelle: miksi suurennat taakkaa? Miksi riistät lämmön vuoteestani, rohkeuden sydämestäni ja lohduttavan kukan rakkaalta haudalta?
Näillä edellytyksillä tunnustan talven auringossa olevan jotakin virkistävän iloista. Mutta minusta sen syy on aivan päinvastainen kuin se luulo, että talvi on muka meidän pohjoisen olemassaolomme säännöllinen ja määräävä puoli. Talvi on yhtä vähän kuin pimeys, kuolema tai hävitys mitään itsessään itsenäistä, jota voisi ajatella muusta riippumattomaksi. Talvi ei ole mitään muuta kuin kesälle tunnusomaisten perusmuotojen, nimittäin valon, lämmön ja elimellisen elämän epuu, siis sellaista, mitä ei voida ymmärtää ja mitä ei ole olemassakaan ilman noita sen vastakohtia. Jos siis talvikin voi olla iloinen, toimelias ja elähdyttävä, niin on laita niin juuri niissä muodoissa ja vaikutelmissa, missä se kieltää itsensä, toisin sanoen: tavalla tai toisella muuttuu oman itsensä vastakohdaksi.
Miksi sen päivänpaiste on niin iloinen? Sen tähden, että se on niin synkän pimeydenkehyksen ympäröimä ja muistuttaa kesän valoa.
Miksi sen takkavalkea on niin kodikas? Sen tähden, että sen liekit leimuvat kylmässä ilmassa, pimeässä varjossa ja muistuttavat suven lämpöä.