Miksi siloinen jäätie on niin mieluinen? Siitä syystä, että se sallii meidän vapaasti liikkua, kun kaikkialla ympärillämme on voittamattomia vastuksia.
Miksi sen lakastumaton havumetsä on niin viehättävän vihreä? Sen tähden, että se muistuttaa kesän vihreyttä silloinkin, kun kaikki muu ympärillämme on lakastunutta ja kuollutta.
Miksi tarmokas toimeliaisuus on mahdollista ja aika-ajoin tuntuvaakin tuona vuodenaikana, ellei juuri sen tähden, että elämä tarvitsee toimintaa, jotta se ei kokonaan nukkuisi noina pitkinä kuukausina, jotka luonto on määrännyt unta ja horroksissaoloa varten?
Ja lopuksi, minkä tähden ihmiset lähestyvät lähemmäksi toisiaan, miksi seuraelämä joutuu liikekannalle, miksi tunnemme entistä suurempaa mielihyvää tuttavallisesta yhdessäolosta? Yksinkertaisesti juuri sen tähden, että kaikki ympärillämme on yksinäisyyttä, äänettömyyttä, liikkumattomuutta, erämaata ja että me tarvitsemme tuota vastalausetta talven kolkkoutta vastaan.
Tarkatkaa talven iloisia ja elvyttäviä vaikutelmia, niin huomaatte niiden kaikkien olevan vastalauseita sitä itseään vastaan. Auringonvalo, kuutamo, revontulet, lamput, tähtikirkas taivas ja loistava lumi ovat kukin puolestaan pimeyden vastalauseita. Takkavalkea vastustaa pakkasta, havumetsä kuihtumista, suksi, kelkka, luistin ja juoksija liikkumattomuutta, seuraelämä yksinäisyyttä. Voiko mikään luonnonesine tai -muoto täydellisemmin kieltää itsensä?
Ja kuitenkin on talvessa jotakin tosiperäistä, ei tosin itsessään, vaan heijastuessaan ihmisestä. Juuri tekemällä ulkomaailman autioksi se avaa meissä toisen korkeamman maailman. Kun ulkomaailma meitä viihdyttää ja ikäänkuin nielee meidät, on tuo sisäinen, korkeampi maailmamme verhon kätkössä. Vasta sitten, kun päivän aurinko laskeutuu ja maa peittyy pimeään, väistyy silmiemme edestä taivaan verho ja me havaitsemme siihen asti näkymättömiä välkkyvien tähtien maailmoita. Se on enemmän kuin symboliikkaa, enemmän kuin luonnonlaki, se on korkeampi maailmanjärjestys. Kukaan ei enää epäile, että äärettömässä luomakunnassa on lukemattomia maailmoita, ja kuitenkin etsitään äärettömyyden mittapuuta niin rajoitetuista aistimista, että niillä ilman pimeyden apua ei saisi aavistustakaan luomakunnan suuruudesta.
Pohjolan talvi on vain siinä normaali, että se avaa eteemme korkeamman olemassaolon. Kesän yöttömänä päivänä me elämme vain maata varten; se kahlitsee meidät itseensä, me unohdamme kiinnikkeemme olevan äärettömyyden ketjussa. Talvi työntää meidät takaisin omaan itseemme, näyttää, miten olemme luonnonlakien pakon vankeja, ja pakottaa meidät etsimään vapautusta itsestämme, yläpuoleltamme.
Tätä pidän talven arvokkaimpana puolena. Mutta minä annan sille anteeksi ja rakastan sitä myöskin sen tähden, että se alinomaa osoittaa kevättä. Se kulkee sitä kohti yhtä varmasti kuin jäätynyt lähdekin kaipaa saada rientää rinnettä myöten mereen. Niin liittyvät kaikki vuodenajat toisiinsa: ovat keinuvia laineita harjoineen ja notkoineen, lakkaamatonta muuttelua, näennäisesti ilman muuta tarkoitusta kuin juuri vaihtelu, ja kuitenkin ne kaikki virtaavat ääretöntä valtamerta kohti, mihin tieto hukkuu ja mistä ainoastaan usko löytää iankaikkisen kiinnekohdan.
Menkää keväällä lehdittyvään metsään ja uskokaa ylösnousemiseen! Menkää suven vehreyteen ja uskokaa elämään! Menkää syksyn luontoon älkääkä etsikö kuolemaa sen putoilevista lehdistä, sillä sitä ei ole siellä, se on vain jyvä, jonka on maaduttava, jotta se voisi kerran versoa vielä korkeampaan täydellisyyteen. Ja sinä, joka vielä epäilet, mene ujostelematta talven lumiin ja katsele pohjolan voimakasta jättiläislasta, kookasta honkaa! Kuule lumituiskun kohinaa sen oksissa sen vastustaessa katoamista ja kuule sen kehoitusta: Katso, minä elän; ja sinä olet elävä kauemmin kuin minä!
* * * * *