— Onko kirjassa todellakin niin? kysyi Lusia täti.
— Olkaa hyvä, lukekaa! Ihan säännön mukaisesti, niinkuin pitääkin olla.
— Pitääkö aina olla niin, kun ranskaa opitaan? Eikö sitä voi oppia vähemmällä?
— Se on ihan välttämätöntä, se täytyy kaikkien osata.
— Hyvästi, herra maisteri!
— Mitenkä?
— Minä sanon: hyvästi, herra maisteri. Nöyrä palvelijanne!
Ja sitä sanoessaan oli Lusia täti aivan saman näköinen kuin Meidingerin ranskan kieliopin säännötön verbi. Drifva hymyili ja rummutti yhä ikkunanruutuun.
Maisteri Spik otti hattunsa loukkaantuneena ja onnettomana. Hän ymmärsi erehtyneensä aimer-verbin toisessa persoonassa.
Jos jollekin johtuisi mieleen, ettei Drifva suinkaan ollut niin mahdoton oppimaan kuin hän oppitunneillaan osoitti olevansa, niin voin vakuuttaa hänen lähimpien tuttaviensa ajatelleen aivan samoin. Niin älykäs hän oli siinä, mitä hän tahtoi älytä, ettei monikaan ole sukkelammin suoriutunut taloustoimista eikä paremmin arvannut arvoituksia kuin hän. Mutta kaiken piti olla hänen luonteensa mukaista, eikä hänen vikansa ollut, että hän oli käynyt erämaan koulua. Lusia täti ajatteli toisin. Hänestä oli nuoruus kuin sieni, jonka pitää imeä kaikki, mitä vanhemmat ihmiset pitävät hyödyllisenä. Hänen pöydässään ei kukaan saanut jättää lautaselleen mitään, kun kerran oli jotakin ottanut, ja aivan samoin piti hänen mielestään käydä kunnollisessa kasvatuksessakin. Hän oli asettanut Drifvan eteen sivistystä syvän lautasellisen toisensa jälkeen, ja itsepäinen tyttö oli jättänyt ne puolilleen tai kokonaan koskematta. Ranskan kielessä Drifva oli osoittanut erinomaista taipumusta spangdangiin, mutta eteenpäin meneminen oli liian arveluttavaa. Mihin oli rehellismielisen sivistystehtailijan nyt ryhdyttävä? Oliko orava lähetettävä takaisin yhtä siistimättömänä, kuin se oli tullutkin?