— Olkoon menneeksi tämän kerran, sanoi hän. Mutta sillä ehdolla, että istut hiljaa etkä häpäise itseäsi tavallisilla vehkeilläsi.
— Minäkö, täti! Älkää pelätkö, kyllä minä istun hiljaa kuin jäätynyt silakka kuumassa paistin vartaassa.
Drifva oli siis ensi kerran nuoren elämänsä aikana tutustuva näytelmätaiteeseen. Sali oli täysi, puolipimeä kuten tavallisestikin, ja kaikki odottivat jännittyneinä. Sitä kesti jonkin aikaa; näytelmän ilkeä vouti etsi punaista tekotukkaansa. Sillä aikaa tuli renki niistämään talikynttilöitä. Drifvan katse näytti tahtovan tunkeutua esiripun läpi.
Vihdoinkin kohosi salaperäinen esirippu. Näyttämöllä oli Savernen kreivitär — niin, muistaakseni se oli Savernen — hänen siveä, kelpo hovipoikansa Fridolin ja punatukkainen linnanvouti, joka juuri oli tunnustanut kreivittärelle rakkautensa, mutta jolle oli halveksien annettu rukkaset. Tietysti hän vannoi kostavansa, mikä olikin hyvin helppo tehtävä, koska kreivi oli erittäin mustasukkainen. Drifva kuunteli ja katseli, kuin hän olisi ollut pelkkää silmää ja korvaa. Näytöksien väliajalla tarjoiltiin konvehtitötteröitä, ja Lusia täti oli varustanut omenia hameensa taskuun.
Toinen näytös alkoi linnanvoudin kavalista vehkeistä. Drifva kuunteli suuttuneena hänen konnuuksiaan; jäätynyt silakka alkoi sulaa. Hän oli vakuutettu, ettei kreivi anna itseään niin karkeasti pettää; hän päätti odottaa tapausten kulkua ja näpäytteli vain huvikseen seuraavana väliaikana omenansiemeniä tuttujen herrojen kasvoihin, ja siinä taidossa hän olikin erinomaisen taitava.
Kolmannessa näytöksessä nähtiin sulatusuuni ja jymähdellen takova, iso ruukinvasara, hirveä sulatusuuni, kyllin suuri paistamaan ainakin tusinan hovipoikia! Kreivi käski nokisia seppiä heittämään uuniin sen henkilön, joka tulee kysymään, onko kreivin käsky täytetty. Drifvan suuttumus kasvoi hetki hetkeltä. Hän malttoi mielensä, hän osoitti vain sormellaan linnanvoutia huutaen:
— Katsos pukkia!
Ratkaisu lähestyi. Fridolin lähetettiin sulatusuunille kysymään tuota onnetonta kysymystä. Kuinka katsojat saattoivat istua aivan levollisina? Jälleen näkyi hirmuinen sulatto. Nokisten seppien kuultiin puhuvan miehestä, jonka he olivat heittäneet uuniin. Kreivi ja kreivitär saapuivat… Kaikki oli tehty. Kaikkiko? Ei, se oli mahdotonta, liiaksi inhoittavaa, Drifva hypähti pystyyn ja huusi kyynelsilmin:
— Hyi, kuinka halpamaista, Fridolin oli viaton, kysykää linnanvoudilta!
Savernen kreivi ja kreivitär katsoa tuijottivat kummastuneina salin pimeyteen, kaikki kääntyivät katsomaan Drifvaan päin, ja Lusia tädillä olisi taaskin ollut sopiva tilaisuus pyörtyä. Onneksi saapui juuri tuona arveluttavana hetkenä Fridolin, joka oli viipynyt rukoilemassa ja oli siten pelastunut. Drifva kuuli kummastuksekseen ja ilokseen, että linnanvouti olikin heitetty uuniin, ja heti lakkasivat hänen kyynelensä juoksemasta, ja hän taputteli käsiään muun yleisön mukana ja huusi: