— Kutti, kutti, parahiksi!
Näytelmätaide oli saavuttanut loistavan voiton. "Fridolinin eli rautatehtaassa käynnin" lopputeho purkautui yleiseksi iloksi. Iloisin kaikista oli Drifva, joka nyt päästyään tuskasta, missä hän oli ollut Fridolinin tähden, ei ollut hillittävissä. Hän nauroi, puhui ääneen tuttaviensa kanssa Laanilaan tehtävästä hiihtoretkestä — ja niin alkoi "Olli Nötbomin epätoivo".
Olli Nötbom oli erinomaisen ikävän "teatterikirjailijan" palvelijana yhdessä kahden vielä ikävämmän rakastavaisen kanssa, mutta Ollin osaksi tuli pitää katsojia hyvällä tuulella. Se osa oli, lähinnä Hamletia ja "Kantaäidin" Jaromiria, herra Westerlundin loistoisin osa. Isäntä epäili syystä Ollia ahneeksi ja tahtoen pelastaa häneltä viinipullon hän kirjoitti sen kylkeen sanan myrkkyä. Olli joi pullon tyhjäksi ja otti sitten tavaamalla selon kirjoituksesta. Siitä se tuli hänen "epätoivonsa", joka niin huvitti Drifvaa, että hän tarkalla kädellä heitti Ollia omenalla päähän. Kiitoksen asemesta herra Westerlund vastasi tähän kohteliaisuuteen Hamletin mitä traagillisimmin katsein. Drifva huusi:
— Juo, Olli, juo! Ei se vaarallista ole, huuhdo vain alas omena!
Katsojat innostuivat niin kaikuviin käsienpaukutuksiin, että Hamlet jälleen muuttui Olliksi ja yhtyi hänkin taputuksiin. Moisin myrskyisin suosionosoituksin ei vielä koskaan oltu näytelty "Olli Nötbomin epätoivoa".
Tämä oli kuitenkin Drifvan viimeinen julkinen sellaista hupaista laatua oleva esiintyminen, ja hänen seuraavat kohtalonsa johtuvat seikkailusta, joka tapahtui seuraavana päivänä.
Oli maaliskuun loppupuoli; lämpömittari näytti kahdenkymmenen asteen pakkasta, jota vanhanajan oululaiset pitävät kohtuullisena vuoden keskilämpönä. Edellisenä päivänä oli ollut hieman suoja, hanki kantoi, niin että olisi luullut näkevänsä suuren joukon suksia liikkeellä. Mutta sukset eivät olleet siihen aikaan enempää kuin luistimetkaan muodin mukaisena huvituksena Oulussa. Ne olivat koulupoikien urheiluvälineitä eikä sen enempää; ja jos Drifva neidistä jäi mitään muuta muistoa kuin hänen opintonsa ja julkiset esiintymisensä, on se muisto se, että hänen ajoiltaan ja hänen esimerkkinsä johdosta Oulun nuoret naiset ovat enemmän ruvenneet harjoittamaan pohjoismaista hiihto- ja luistinurheilua.
Oli sunnuntaiaamu. Neljä tyttöä oli Drifvan aloitteesta suostunut hiihtämään Laanilaan, joen toiselle puolelle, ja erityisestä suosiosta minä, pikku raukka, pääsin mukaan. Froste oli saanut kunnian olla meidän uskollisena orjanamme; hän oli hyvänluontoinen ja myöntyväinen, hänet voimme lähettää vaikka tuleen.
Minun saapuessani yhtymäpaikalle kello viideltä olivat Froste ja Drifva jo siellä, mutta toisia tyttöjä ei näkynyt. Samana päivänä oli jo kaikkien tiedossa, että heidän äitinsä olivat kieltäneet heitä lähtemästä tuolle huviretkelle, koska Drifva oli käyttäytynyt niin vallattomasti edellisenä iltana Fridolinia ja Olli Nötbomin epätoivoa näyteltäessä.
Siinä odottaessamme kuulin Frosten sanovan Drifvalle: