— Minä en tunne herra Remahlin myöhempiä vaiheita, sen vain tiedän, että hän sai kaksi vaarallista kilpailijaa, rouva Gellerstedtin ja mamseli Arppen. Jos Remahlin oli onnistunut valloittaa Suomi battemangeilla, niin pelkäänpä hänen sittemmin uudelleen menettäneen sen. Ensimmäinen opettajattareni, joka kohta sen jälkeen meni naimisiin, lauloi luultavasti Franzénin laulua:
Lapsi itkee, kätkyt käy, klaveeri se lepää.
Mamseli Hagtorn vältti onnellisesti sen sappitaudin, jonka minä olin vähällä saada syntymään hänessä, ja löi vielä monta vuotta oppilaitaan sormille viivottimella.
— Entä maisteri Spik?
— Miksi kosket helliin tunteisiini? Hän on kohonnut nimineuvoksen arvoon. Ranska on hyödyllistä monella tavoin.
— Ja herra Westerlund?
— Aivan oikein, olihan hänkin opettaja, häntä minun on kiittäminen siitä, että pakenin ihmistyttämiskoulusta. Hänestä tuli ravintolanisäntä ja vihdoin Oulun kaupungin neuvosmies. Muistathan sen aamun, jona vedimme majuri Björnin koskesta?
— Kyllä, varsin hyvin. Minä muistelen, että sinä hänet vedit, emmekä me yhdessä.
— Ei, me molemmat, sillä sinä lisäsit kosken vettä kyynelilläsi. Kun palasin kotiin, oli Lusia täti yöllä miettinyt viimeistä teatterissa osoittamaani loistonäytettä ja järkevästi kyllä päättänyt lähettää minut kotiin isän luo. Kukapa olisi ollut onnellinen, ellen minä? Majuri Björn kävi meillä; kunnon ukko vimmattuine hyväilysanoineenkin! Hän saattoi minut kotiin. Tietänethän, että hän oli ollut isäni komppanian päällikkönä…
— Niin kuulin kerrottavan.