— No, saatatpa uskoa, että oli hauskaa kuulla, miten nuo kaksi ukkoa uudestaan taistelivat 1808 vuoden sodan meidän rauhallisessa pappilassamme, eikä minun tarvitse sanoakaan, että sotamarski oli heistä aivan pääsemättömissä. Majurilla oli neljä omaa tytärtä, joita hän isällisessä ihastuksessaan mairitteli hyväilynimillä "kasi", "porsas", "vusu" ja "varsa". Tyytymättä noihin neljään kotieläimeen hän vannoi, että "kasakasta" oli tuleva hänelle viides, ja kasakka olin tietysti minä; se oli oikein arvonimi noiden toisten rinnalla. Mutta koskei isällä eikä minulla ollut halua noin vain muitta mutkitta lainata minua Haaparantaan, päätettiin, että majurin ja isän oli vaihdettava tyttäriä pariksi vuodeksi. Seuraavana kesänä lähetettiin "vusu" meille ja "kasakka" Haaparantaan. Nyt minä kyllä käsitän, että se oli onnellinen vaihtokauppa. Kaikki nuo neljä kotieläintä oli kasvattanut oiva äiti, jota ei enää ollut olemassa; yksinkertaisia, teeskentelemättömiä ihmisiä he olivat, ja kuitenkin heillä oli harvinaisen paljon tietoja ja tosisivistystä. "Vusu" osasi hoitaa ja ilahduttaa vanhaa isääni paremmin kuin hänen oma tyttärensä ja hän järjesti aivan toiseen kuntoon villiytyneen pappilamme. Minä puolestani kävin koulua ikäiseni "varsan" ja hänen vanhempien sisartensa luona, jotka olivat naimisissa ja asuivat aivan lähellä. Ei mitään kiusaamista eikä pintapuolista liisteriä; hyvä seurapiiri, hyviä kirjoja ja hyvä lukuhalu; kaikki kävi kuin itsestään. Tietämättäni tuli minusta niin hyvä ihminen, kuin luonteeni suinkin salli. Kehnonpuoleistahan se on, niinkuin näet; viileys on silitelty, mutta ei pesty pois. Eiväthän kaikki voi olla valetut samaan kaavaan… Isä kuoli, minä menin naimisiin; ja nyt tiedät kaikki.
— Ja kuinka aiot kasvattaa tytärtäsi? kysyin minä mieleltäni lämmenneenä hänen rakastettavasta suorapuheisuudestaan.
— En niinkuin hänen äitiään kasvatettiin, salossa ja suksilla. Hän saakoon oppia, kokea, ajatella; hänet on kesytettävä, mutta ei häkissä. Vapaassa luonnossa pitää vapaan hengen kehittyä. Usko minua, mielettömyyksistäni on kuitenkin jotakin jäljellä, minkä tahtoisin jättää perinnöksi tyttärelleni: omana itsenään olemisen vapaus, joka on ilman teeskentelyä, ilman ulkokultaisuutta, ja vapaus alistua niiden elämän siteiden alaiseksi, jotka omatuntomme hyväksyy ja järkemme tunnustaa oikeiksi, mutta samalla nauraa pikkukommelluksille. Niin, anna anteeksi, rakas Lusia täti, älä käänny haudassasi: minun tyttäreni ei ole koskaan käyvä herra Remahlin tanssikoulua.
Oli jo myöhä, ja meidän piti aikaisin seuraavana aamuna jatkaa matkaamme. Ennenkuin erosimme, kysyi ystäväni:
— Etkö tahdo nähdä lasteni nukkuvan?
Hän avasi hiljaa lastenkamarin oven. Siellä neljä nuorinta nukkui kukoistavina, punaposkisina kuin kypsät mansikat. Joku oli pistänyt jalkansa esiin peitteen alta, toinen oli jo ehtinyt kääntää pikku olemuksensa niin, että pää oli siellä, missä jalkojen piti oikeastaan olla. Äiti asetteli kevein ja hellin käsin kaiken kuntoon — sama äiti, jonka olin nähnyt ottavan vauhkoa hevosta kiinni suitsista.
— Missä vanhimmat poikasi nukkuvat?
— Salissa tavallisesti, mutta milloin meillä on vieraita iltaisin, on heistä erittäin hauskaa päästä heinäylisille.
— Entä sinä itse?
— Minäkö? Nuoruudessani nukuin monta kesäyötä veneessä tai kovalla kalliolla. Nyt suon itselleni sen ylellisyyden, että makuupaikkani on lasteni vieressä.