— Ja vaikka sinulla on kuusi lasta, et kuitenkaan ole ottanut lapsenhoitajaa.
— En toki; mieluimmin luotan vain itseeni. Jättäisinkö minä lapset palvelijan haltuun?
Minä pudistin ystäväni kättä. Vaikka hän oli ollutkin pahempi kuin poika, kuten ennen sanottiin hänestä, ja vaikka hänessä oli vieläkin villeyttä jonkin verran jäljellä, niin hän kuitenkin oli äiti, joka saattoi kieltää itsensä.
Kello kuudelta seuraavana aamuna vaunut olivat säyseine hevosineen valmiina. Me olimme kiittäneet emäntäämme mitä miellyttävimmästä vieraanvaraisuudesta ja istuimme jo ajoneuvoissa, kun kuulin toisen vanhimmista pojista huutavan:
— Drifva!
— Ketä hän tarkoittaa? kysyin minä kummastuen kuullessani vielä kerran tuon nimen, jonka luulin täällä olevan vain emännän ja minun salaisuutenani.
— Hän huutaa sisartaan, nauroi äiti. — Pojat lähtevät oravia pyytämään, ja Kaarin saa tulla kantamaan heidän voileipiään metsään. En tiedä, mistä he ovat kuulleet tuon nimen, luultavasti Oulussa. Eipä Kaarin siitä kovinkaan pahoillaan ole. Minä olen sanonut hänelle, että kyllä lumikinos sulaa, kun se vain pääsee omaan oikeaan kevääseensä.
— Niin, niin. Jää hyvästi!
— Ei, odottakaahan hetkinen! Mitenkä mies on valjastanut? Ovathan ohjakset sotkeutuneet; tällä lailla joudutte riitaan ensimmäisen veräjänpielen kanssa! On olevinaan ajaja eikä hanki kunnon ohjaksia! Ei, älä vaivaudu alas, mies; kyllä minä autan. Jos vielä kerran annat hevosten hurjistua, niin muista minua!… Kas niin, nyt ne on selvitetty. Mars, vetelys!