Pienkeittäjä, joka aina nousi ylimmäiseksi.
(Kansantarinan mukaan.)
Seuraavana päivänä Itämeren sumu hälveni aamupuolella, mutta ainoastaan muutamiksi tunneiksi. Taaskin oli Hengist toimettomana, taaskin seura oli koolla peräkannella. Kapteeni Videstrand oli saanut neljännen arvan ja aloitti kertomuksensa:
Synnyinseutuni vanhan, punaiseksi maalatun kirkon vieressä oli vihreä nurmikko, jota ennen muinoin oli käytetty hautausmaana. Vainajain asunto oli aikojen kuluessa siirretty yhä syrjemmälle elävistä, jotka mielellään tahtovat toimiskella maan päällä vapaana kaikista suruista, ennenkuin muuttavat sen alle. Tohtori sanoi vainajain muuttamisen tapahtuneen terveyden tähden, koska elämästä ei tunnu hyvältä asua kuoleman vieruskumppanina. Minä en tuota tiedä, saattaahan hyvinkin olla niin. Varmaa vain on, että arvoisat esi-isät pääsivät ensin lepoon kirkon lattian alle, sitten heidät häädettiin kellomäelle tapulin luo, sieltä passitettiin edelleen aidattuun hautausmaahan kaupungin syrjään ja viimein annettiin heille tyyssijaksi muutaman virstan päässä kaupungista oleva vanha pelto. Kellomäki oli sitten nurmikkona, mistä suntio niitti heinää ja missä toisinaan luu takertui haravan piikkeihin, mutta ei yhtään hautakiveä eikä edes lahoa ristiäkään ollut enää herättämässä uuden ajan edustajassa kunnioitusta muinaisia sukupolvia kohtaan, jotka nukkuivat haudattuina pehmeän nurmikon alle.
Koska rappeutunut koulutalo oli lähellä kirkkoa, niin koulupojat pitivät mukavimpana käyttää kellomäkeä temmellystanterenaan siihen vuodenaikaan, jolloin lumi jo oli sulanut ja maa parhaillaan kuivui toukokuun auringon lämmöstä. Milloin pallo lensi iloisesti pilviä kohti, milloin kiekko pyöri, milloin metelöivä poikajoukko jakaantui turkkilaisiin ja kristittyihin, jotka eivät pitäneet vähääkään lukua hautojen yörauhasta, vaan kahakoivat tuolla muinoin pyhällä maalla. Vanha suntio Vik ei pitänyt moisista kujeista, mutta niin kauan kuin heinä vielä oli samannäköistä kuin kuusitoistavuotiaan pojan leuan ensimmäiset haituvat eikä hänen tulevalle heinäsadolleen ollut siitä mitään vahinkoa, salli hän paljonkin tapahtua, mikä hänen mielestään oli vastoin järjestystä ja hyvää tapaa, sillä ehdolla kuitenkin, että valitti koulumestarille, jos moista vallattomuutta jatkui lähemmä juhannusta. Tämä kirkon uuttera palvelija oli nuoruudessaan ollut nostoväkeläinen, ja vaikka hänen sotaretkiään ei ole muistiin piirrettyinä missään aikakirjassa, niin ukon harmaan takin alla lienee kuitenkin ollut jotakin jäljellä sotamiehestä, sillä kaikesta virkainnostaan huolimatta hän ei voinut olla mielihyvin katselematta turkkilaisten ja kristittyjen sotia. Kun sitten jonkun pojista onnistui tehdä jokin merkillinen urotyö ryntäämällä leiriin tai kaatamalla alleen koko joukko vihollisia, kuultiin suntion huutavan kellotapulin ovelta:
— Katsokaas häntä, pojat! Hän on aika mies, hän nousee aina ylimmäiseksi niinkuin vanha pienkeittäjä.
Poikien mieleen on, että heidän sankaritekojaan ylistellään, mutta he eivät vielä olleet koskaan ennen kuulleet, että juuri pienkeittäjät olisivat varsin suuria urotöitä toimitelleet. Heistä oli perin kummallista, että moinen musta mies, jollaisen he useinkin olivat nähneet tervaisena ja nokisena hämmentävän pitkällä kangellaan suurta pikipataa joen rannalla, että juuri hänet asetettiin miehuuden esikuvaksi. He ahdistivat ukkoa kysellen, mitä se merkitsi, mutta saivat aina äreän vastauksen, ettei se koske heitä, heidän pitää vain huolehtia siitä, että osaavat katkismusläksynsä ensi kesälukusilla, muuta ei heidän tarvitse tietää tässä maailmassa.
Suntiolla oli kuitenkin eräs suosikki, Kalle Videstrand — jos rohkenen mainita oman nimeni; neljäntoista vanha minä olin, pienikasvuinen, mutta sukkelanyrkkinen ja oikea mestari pistämään jalkakampia; senpätähden minä tavallisesti aina pysyinkin taistelussa ylimpänä ja kaadoin alleni nekin, jotka olivat minua päätään pitemmät. Koska olin köyhä poika, olin kesäiseen aikaan Vikin soutumiehenä hänen kalastusmatkoillaan ja osasin pidellä airojani niin hyvin, että harvoin hauki saattoi vastustaa hänen kiiltävää koukkuaan. Päähäni pälkähti ottaa viimeinkin selko, mitenkä tuon eriskummallisen ylistyslauseen laita oikein oli, ja aloitin viekkaasti eräänä iltana, kun Vik istui veneensä perässä siimoineen ja minä sousin juuri pikitehtaan kohdalla:
— Tuolla kai hän asui mäen päällä?
— Niin, siellä hän asui, vastasi suntio hajamielisesti.