— Ja tuliko hänestä ylipäällikkö?
— Mitä?
Vik veti siimaansa, sillä hän oli ollut tuntevinaan kalan nykäyksen, mutta koukku olikin vain koskenut järviruohoon.
— Niin, siitä, joka aina nousi ylimmäiseksi, jatkoin minä viattomasti.
— Ei hän ollut mikään sotilas, kuului äreä vastaus.
— Mutta oliko hän sitten niin hirveän voimakas?
— Ei voimakaskaan, mikäli minä tiedän.
— Anderssonin muorilta minä siitä kuulin, vakuutin minä. Hänhän on yksinään laskenut alas kirkon suuren kellon, kun se halkesi ja oli vietävä valurille. Ja kun se oli uudestaan valettu, hän hinasi yksinään sen takaisin ylös tornin parruun saakka.
— Hölynpölyä, maisteri Freytag sen teki. Pienkeittäjä oli pieni mies. Minä olen nähnyt hänet, minä, vaikka hän on maannut haudassa toista sataa vuotta.
Minulta jäi suu tukkoon, mutta lujasti päätin pitää kiinni tarinan langasta yhtä itsepäisesti, kuin suntio piti siimastaan. Hetkisen kuluttua, kun sousimme vastavirtaan, tuntui raskas nykäys, kuin koukku olisi tarttunut uivaan pölkkyyn. Suntio veti varovasti siimaa ja minä hoitelin taaskin airojani niin taitavasti, että leiviskän painoinen hauki hinattiin veneeseen, vaikka se hurjasti riuhtoilikin. Se iski lujasti pyrstöllään, onnellinen kalastaja heittäytyi sen päälle ja sai ankaran taistelun jälkeen voiton.