— Kas, nyt, vaari, pääsitte ylimmäksi niinkuin vanha pienkeittäjä! huudahdin minä nykäisten tarinan langasta, niinkuin hauki nykäisi siimaa.
— Jumala varjelkoon! vastasi suntio oltuaan hetkisen vaiti ja saatuaan taas irroitetuksi ajatuksensa hyvästä saaliista.
— Mitäpäs pahaa siinä on, että on muita väkevämpi? kysyin minä.
— Kuulehan nyt, Kalle — jatkoi suntio melkoista lempeämpänä odottamattomasta onnestaan — tuo lause: nousee ylimmäiseksi kuin vanha pienkeittäjä, se oli vain sananpartena minun nuorena ollessani, ja hyväpä on, että se kohta on kokonaan unohtunut. Ei pidä toivottaa kristitylle lähimmäiselle mitään, mitä ei tulisi toivottaa edes pahimmalle viholliselleenkaan. Mutta koska nyt olemme pikitehtaan kohdalla, niin voimme laskea rantaan muutamiksi minuuteiksi; minä pikeän siimani, se alkaa jo olla kulunut.
Me menimme maihin ja astuimme rinnettä ylös ruskealle pikitehtaalle. Se tuprusi kuin riihi; sakea, karvas savu painui maahan ja tahmaantui kuin öljy kaikkeen, mihin se koski. Koko ranta oli paksun asfaltin peittämä, joka askelella jäi maahan jalansija; siellä täällä näkyi piessä villatöyhtöjä, merkkejä jostakin onnettomasta lampaasta, joka oli päivänpaisteessa laskeutunut lepäämään tuolle kavalalle vuoteelle eikä ollut päässyt siitä enää eroon jättämättä osaa turkistaan. Huone oli tulenarka, se oli palanut noin kerran miespolvessa ja olikin nyt tehty ohuista laudoista, jotta se voisi seuraavalla kerralla palaa niin nopeasti ja niin vähän vahinkoa tuottaen kuin mahdollista. Se oli jokseenkin korkea, ja pitkä savupiippukin siinä oli, mutta ei yhtään ikkunaa; sen sijaan oli joka seinässä leveä ovi, joten saattoi milloin hyvänsä tuulen suunnan mukaan päästää savun ulos tyynen puolelta. Sisällä ei ollut mitään muuta nähtävänä kuin paljaat, mustanruskeat seinät ja suunnaton vaskinen pikikattila, jossa alla olevan muurin tuli joka polttamalta keitti kuusikymmentä tynnyriä tervaa pieksi. Polttaminen oli parhaillaan käynnissä ja oli jo kestänyt monta vuorokautta, miehen lakkaamatta yöt päivät sitä vartioidessa. Tuttu musta mies astuskeli muurilla kattilan ympäri ja hämmenteli kangellaan mustaa keitosta, joka ei saanut palaa pohjaan eikä kiehua enempää tai vähempää, kuin että se juuri oikeaan aikaan saatettiin laskea valmiina tynnyreihin. Me olimme maan päällä, mutta minä olin jostakin lukenut manalan vartijasta Kaaronista ja Styks virrasta. Vaikea oli minusta käsittää, miten ihmisolento saattoi elää tuossa ilmassa, joka kirveli silmiä. Niinkuin hylje tuontuostakin nousee meren pintaan hengittämään, niin täytyi tämänkin hyödyllisen toimen tukehtumaisillaan olevan marttyyrin vähän väliä hapuilla avonaiselle ovelle haukkomaan suunsa täyteen raitista ilmaa.
— No, Kalle, kysyi suntio, haluttaako sinua ruveta pienkeittäjäksi? Se on edullinen ammatti; piki maksaa rahaa ja elättää kyllä tekijänsä.
— En, kiitoksia, vaari, vastasin minä. En vaikka tuhatkin kertaa nousisin ylimmäiseksi. Mitä rahoilla tekee, jollei ole silmiä eikä keuhkoja?
— Mutta katsohan tuota miestä, hän keittää nyt jo viidettätoista kesää. Onhan hänen joka aamu tänne tullessaan oltava valmis näkemään, miten lautamaja hänen ympärillään leimahtaa liekkeihin, ja jos hän itse joutuu lähelle tulta, niin hän syttyy kuin tappura; silmänräpäyksessä kaikki käy. Vai luuletko, jos hän sattuisi nukahtamaan valvoessaan täällä yksin öisin, niinkuin hän usein tekee, ettei häntä aamulla saatettaisi vetää ulos savuun tukehtuneena? Mutta sepä ei huoleta häntä vähääkään. Kun kunnon mies tekee velvollisuutensa, ei hän ajattele henkeään eikä ruumistaan.
— Mutta jos hän sattuisi putoamaan kattilaan? kysyin minä kauhistuen jo ajatellessanikin niin julmaa tapausta.
— Jopa luulen meidän vaivaisten saaneen tästä kylliksemme, vastasi Vik vetäen minut mukanaan ulkoilmaan. — Suutari saisi meistä kohta saappaan paikkaa. Istuuduhan tuolle kivelle, niin kerron sinulle vanhasta pienkeittäjästä, sillä aikaa kun pikeän siimaani.