Minusta tuntui kuin hylkeestä, kun se keväällä kiipeää jäälohkareelle, ja minä heristin korviani, kuten hyljekin tekee kuullessaan matkan päästä huilun äänen. Me kävimme istumaan kivelle, niin että tuuli vei savun syrjään, ja minä sain kuulla, miten tässä maailmassa ylimmäiseksi päästään.

— Ei maksa vaivaa, Kalle — neuvoi ukko — kuunnella tyhmäin ihmisten puheita entisistä ajoista. Anna Anderssonin muorille kärpäsenjalka, kyllä siitä hänen käsissään härkä sukeutuu. Mutta mikä on pikeä, se pikenä pysyköön, ja mikä on kielonkukka, se kielonkukkana pysyköön. Minä kuulin tarinan isoisältäni, joka oli yhdeksänkymmenenkuuden vuoden vanha kuollessaan. Hän oli nuorena kuullut sen Petteri Smedsiltä, ja Petteri Smeds oli kuusitoistavuotias poikanulikka kannellessaan puita ensimmäiseen pikitehtaaseen. Niinpä juttu on yhtä hyvä kuin pankkoseteli toisessa kädessä.

Pienkeittäjä oli nuorena hieno poika, sanoi Petteri. Hannu hän oli nimeltään, ja Hannu-mestariksi sanoivat häntä kaikki, jotka tahtoivat päästä hänen suosioonsa; mutta se on jo unohtunut, ja vähätpä sillä väliä, jos nimet joutuivatkin unohduksiin, kun vain sielu parka pääsee rauhaan taivaan valtakuntaan.

Tämä samainen Hannu — mikä hänen liikanimensä sitten lieneekin ollut — oli köyhä poika, pienikasvuinen, mutta teräväpäinen niinkuin sinäkin, Kalle. Ole varuillasi, hyvä pää ei ole häpeäksi kellekään, mutta sitä pitää käyttää järkevästi eikä pahaan. Valkopintainen ja punaposkinen Hannu oli aivan kuin herrasneiti, vaikka olikin perin köyhä; sepä se luullakseni tulikin hänen turmiokseen, koska hän luuli syntyneensä pääsemään ylhäiseksi tässä maailmassa. Aina hän tahtoi eteenpäin, eikä minulla ole siihen asiaan mitään sanomista, pitäähän miehen eteenpäin pyrkiäkin, mutta Hannu pyrki samalla ylöspäin. Aina hänellä oli kukkia hyvin tomutetun nuttunsa napinlävissä, ja pöyhkeillen hän piti kukonsulkaa lakissaan, kuin olisi ollut hoviherra. Ihmiset kyllä huomasivat, mihin päin hänen mielensä kallistui, ja sanoivat: kyllä Hannu menestyy maailmassa, kyllä hän nousee ylimmäksi.

Hannu olisi mitä mieluimmin palvellut sotamiehenä kuninkaan väessä, sehän oli suorin eteenpäinpääsemisen tie noina levottomina aikoina. Mutta sotilaaksi hän oli liian pieni. Sen sijaan hän pääsi hienon käytöksensä tähden herraspalvelukseen, passaripojaksi maaherralle, Tottin kreiville, joka silloin asui upeassa linnassaan joen toisella puolella, siinä missä nyt hallitustalon paikka on; mutta linnasta ei nyt enää ole muuta jäljellä kuin vähän tiilensoraa siellä täällä hiekkavallissa. Herrat katsoivat silloin köyhää kansaa kuin pihtipieli kynnystä, mutta Hannu tahtoi päästä ylemmä, ja ylemmä hän pääsi. Passaripojasta hän kohosi kamaripalvelijaksi, seisoi kultakoristeinen nuttu yllään herransa vaunujen takana kirkkoon ajettaessa ja odotteli kreivin viitta käsivarrellaan ylhäisten penkin ääressä alttarin edessä. Sitten hän pääsi hovimestariksi, ja häntä nimitettiin mestariksi niinkuin pappeja, oli maaherran jälkeen huomattavin kaikissa pidoissa, kestitsi vieraita isäntänsä puolesta, ja häntä pidettiin niin suurena miehenä, ettei kukaan uskaltanut tulla millekään asialle linnaan tekemättä ensin mahtavaa Hannu mestaria ystäväkseen.

Jo näytti silloin olevan vähällä toteutua ihmisten puhe, että Hannu nousee ylimmäiseksi. Mutta aina siitä puuttui tuuman verta, sillä vaikka Hannu oli ylhäinen herra, niin oli maaherra vielä ylhäisempi, ja jos tarkoin luettiin, niin kuningas oli maaherraa ylhäisempi. Kun sitten Tottin kreivi matkusti pois ja Hannu mestari meni hänen mukanaan, kuultiin ihmisten sanovan: Hannu palaa vielä maaherrana tai kuninkaana; kyllä hän ylimmäksi nousee.

Hannu palasi monen, monen vuoden kuluttua, mutta ei maaherrana eikä kuninkaana, vaan köyhänä isännättömänä miehenä, laihana ja silmänalukset sinisinä, mutta yhtä suurisuisena ja ylöspäin pyrkivänä kuin ennenkin. Ei kukaan tiedä, missä hän oli kierrellyt ympäri maailmaa, mutta jokin vika lienee tullut onnen pyörään. Älä koskaan usko onnea, Kalle; se on kuin Kujasen kärrynpyörä: jos kisko kestää, niin puola ravistuu, ja jos puola kestää, niin akseli katkeaa. Muutamat luulivat Hannun hävittäneen omaisuutensa korttipelissä; toiset pitivät luultavampana, että hän oli tuhlannut sen kunniapaikkoja tavoitellessaan. Petteri Smeds ei siitä tiennyt mitään, ne olivat vain arveluja eikä muuta. Mutta kaikki sen sijaan tiesivät Hannu mestarin tuoneen Saksasta mukanaan oudon miehen, kapteeni Svartin. Hän oli hieno herra hänkin, sanoi Petteri, hieman mustapintainen ja vähän kierosilmä, niin ettei hän koskaan katsonut ihmisiä silmiin, mutta aina mielinkielinen, aina jokaiselle naurava niinkuin tahtoen olla kaikkien ystävä. Kapteeni ei koskaan astunut jalallaan kirkkoon, mutta taitavaksi häntä sanottiin monessa tempussa, varsinkin vasken tekemisessä kullaksi, ja mitäpä muuta tarvittiinkaan kaikkien niiden suosioon pääsemiseksi, jotka himoitsivat tuota keltaista metallia.

Nämä kaksi viisasta miestä, Hannu mestari ja kapteeni Svart, ryhtyivät yhdessä tuumaan. Kaupunki oli silloin aivan alussaan ja niin vähän edistynyt, että sen porvarit kyllä osasivat polttaa tervaa, mutta eivät keittää pikeä, ja piki maksoi siihen aikaan paljon rahaa. Hannu mestari vei kapteenin kanssaan huomattavimpien porvarien luo ja selitteli heille, mitenkä kaupunki ja he itse voivat äkkiä vaurastua, jos ryhdytään keittämään pikeä. Kapteeni Svartin hän sanoi olevan erittäin taitavan sillä alalla ja rupeavan työnjohtajaksi uuteen pikitehtaaseen Hannu mestarin valvonnan alaisena. Hän itse pyysi vain yhden taalarin tynnyriltä; tehtaanisäntien piti saada kolme, mutta jos karttuisi vielä enemmän, oli kaikki loppu jäävä Hannulle. Mitäpä se oli muuta kuin kullan tekoa tervasta?

Olisivathan porvarit kyllä saattaneet kysyä, minkätähden kapteeni Svart ei vähemmällä vaivalla tehnyt heti kullaksi suurta kuparikattilaa, joka tarvittiin pikitehtaaseen. Mutta sitä ei kukaan ajatellut, kaikki tarttuivat ansaan. No, Kalle, voipa tarttua huonompaankin ansaan kuin hyödylliseen ammattiin, joka jalostaa raaka-ainetta, mutta tulee vain pitää varansa, ettei ole pukinsorkkaa pelissä. Pikitehdas rakennettiin tuohon, missä se nytkin on, ja tupa metsätöyrylle; sinne Hannu mestari muutti kapteeneineen, ja hänestä tuli ensimmäinen pienkeittäjä. Kyllä arvannet, että ihmiset ihmettelivät, mitenkä niin hienot herrat ryhtyivät niin vaivalloiseen ammattiin, missä hienoimman ja kauneimmankin miehen kohta pitää näyttää kuin tervaan kastetulta. Mutta Hannu ja hänen kapteeninsa tiesivät kyllä, minkätähden he vähäksi aikaa niin merkillisesti alentuivat. He kyllä ajan tullen pesevät itsensä puhtaaksi, ja ihmiset, jotka jo luulivat pettyneensä toiveissaan, kun Hannu ei palatessaan ollutkaan maaherra, alkoivat taas keskenään kuiskailla: hän saa taalarin tynnyriltä, kyllä hän vielä pääsee ylimmäksi.

Niin, missäpä ei raha ole ylimmäisenä? Hannu keitti pikeä monta sataa, monta tuhatta tynnyriä. Katkera savu leijui yöt päivät kuin pilvi joen yläpuolella, huokea terva juoksi kattilaan suurista metsistä, kalliit pikiastiat vieritettiin kauppalaivoihin. Hannu mestari sai taalarin tynnyriltä, saipa useampiakin; hän oli sen edeltäpäin laskenut, sillä hän tiesi hinnat. Ei hän turhaan seisonut savussa uunin muurilla; hänestä tuli rikas, hän muurasi tupansa alle kellarin kaikkia niitä hopeanelikoita varten, mitkä hänelle vähitellen karttui. Vaikka kapteeni Svart ei tehnytkään kultaa, niin osasi hän lyödä hopearahaa. Mutta hän ei ollut omaa voittoa pyytävä eikä ottanut mitään itselleen, kartuttihan vain pienkeittäjän aarteita, katseli yhä kieroon ja nauroi kummallista ilkeää irvistystään, mikä aina väikkyi hänen suupielissään.