Petteri kuuli kapteenin nauravan, mutta hän ei nähnyt mitään. Hän tuumaili, mitähän ihmettä he tarkoittivat kolmellatoista kolmentoista jälkeen, mutta juuri ihmetellessään hän kuuli taas Hannun sanovan: kolmetoista vuotta jälkeenpäin, jota vastoin kapteeni väitti: kolmetoista vuotta ennen. Sen johdosta he alkoivat riidellä niin, että Petteristä alkoi tuntua liian kamalalta yksinäänolo pimeällä ullakolla. Hän hiipi paljain jaloin tikapuita myöten alas ja aikoi täyttä totta pötkiä tiehensä. Mutta hän oli unohtanut saappaansa makuusijalleen: hän ei uskaltanut palata eikä hän myöskään tahtonut jättää hyviä saappaitaan. Hän hiipi halkokatoksen alle odottamaan päivän koittoa.
Hetkisen kuluttua päivän valkenemisesta hän näki Hannun ja kapteenin menevän tuvasta pikikeittämöön. Petterin ihmeeksi Hannu oli peseytynyt puhtaaksi ja pukeutunut niin hienoihin vaatteisiin, ettei Petteri ollut häntä koskaan ennen nähnyt moisena; hän astui edeltä ylpein askelin ja kapteeni seurasi irvistellen hänelle tavallisissa tervaisissa vaatteissaan kuin renki ainakin. Kun he olivat menneet sisään, ajatteli Petteri, ottaisikohan hän saappaansa ja juoksisi tiehensä; mutta saattoihan sen tehdä myöhemminkin, hän oli utelias näkemään, mitenkä Hannu niin hienoissa vaatteissa tuli toimeen pikikattilan ääressä. Menenpähän kysymään, pitääkö minun panna lisää puita uuniin, ajatteli hän itsekseen.
Petteri avasi varovasti oven ja näki suuren kattilan kiehuvan reunojaan myöten. Kapteeni seisoi vieressä yksin ja hämmenteli kangella kattilaa. Joka kerta kun hän liikutti kankeaan, näytti piki purskuvan sitä myöten ylös; se sähisi syljeksi, kuohahti koholle kiehuvina aaltoina niinkuin säynäsparvet karkeloidessaan joensuussa; näytti siltä kuin olisi jokin suuri eläin uinut kattilassa ja pyrkinyt ylös. Petteri ei ollut koskaan nähnyt kattilaa niin suuressa maahan kiehumisen vaarassa, ja kun se kattila kuohuu yli reunojensa, silloin on kaikki tulessa. Mutta kapteeni ei näyttänyt huolivan siitä, hän vain yhä hämmenteli tangollaan ja irvisteli ilkeämmin kuin koskaan ennen.
Missä oli Hannu? Petteri rohkaisihe ja kysyi mestaria. — Hän on minun vallassani, sanoi kapteeni ja löi kangella kattilaan, niin että musta, kiehuva piki roiskahti ylös kattoon asti.
Petteriä ei haluttanut kysyä toista kertaa, hän juoksi tupaan ja tapasi
Martikain.
— Joko se nyt on tapahtunut? Saanko nyt lentää? kysyi hän.
Mitä oli tapahtunut? Petteri ei vastannut, syöksyi ylös tikapuita myöten, löysi saappaansa ja juoksi kaupunkiin, katsahtamatta taakseen. Hän ei vielä koskaan ollut tuntenut niin kylmiä väreitä selässään.
Pian tuli ilmi, mitä oli tapahtunut. Seuraavana päivänä tavaravene laski pikitehtaan rantaan; miehet nousivat maalle ottamaan lastiaan. Missä oli pienkeittäjä, Hannu mestari, joka ennen aina seisoi tauluineen makasiinin luona panemassa kirjaan joka tynnyriä ja joka tynnyriltä ansaitsemassa pyöreää taalariaan? Häntä ei näkynyt eikä kapteeni Svartiakaan, tuli oli sammunut suuren kattilan alta, asuintupa oli autiona, ja pitkässä kuusessa vuorenrotkon vaiheilla istui naurava harakka. Muutamat sanoivat harakkaa Martikaiksi, joka oli saanut luvan lentää. Mutta eihän tarvitse uskoa kaikkea, mitä tyhmät ihmiset loruavat vanhoista akoista.
Kun tuli taas sytytettiin kattilan alle ja puoleksi jähmettynyt piki alkoi kiehua, nousi pinnalle musta möhkäle, ja se oli pienkeittäjä. Eivät ne nyt olleet suuren arvoiset ne herrasvaatteet, jotka hän oli pannut ylleen lähtiessään polttamaan pikitehdasta ja muuttamaan Tukholmaan. Mutta Hannu se oli eikä kukaan muu. Venemiehet harasivat raukan kattilasta, käänsivät tupakkamälliä suussaan ja hämmentelivät edelleen kangella; voisihan sieltä löytyä kapteenikin. Ei, kyllä voit uskoa, Kalle, ettei häntä ollut siellä, ja helpostipa tuon arvasikin, missä hän oli. Sitten pormestari ja viskaali tulivat ottamaan haltuunsa hopeanelikoita, mutta mitä luulet heidän löytäneen kellarista? Lastuja he löysivät, lastuja ja tikkuja, mutta rahaa ei ropoakaan. Siitä ruvettiin kummeksimaan, mihin hopeataalarit olivat joutuneet! Niinkuin ei olisi ollut kylliksi kiehuvaan pikikattilaan hukuttautumisessa, vielä muka olisi pitänyt jättää jälkeensä muuta kuin lastuja. Muutamat luulivat kapteenin paenneen Ruotsiin hopeoineen.
Tutkimus pantiin toimeen, mutta mitäpä siinä selville saatiin. Svart oli poissa, Martikai poissa, eivätkä venemiehet tienneet muuta, kuin että pienkeittäjä nousi kattilassa ylimmäksi. Ainoa, joka tiesi jotakin, oli Petteri, mutta hän ei ollut rippikoulua käynyt, niin ettei häntä voitu kuulustella valallisesti. Tutkimuksessa hän kertoi juuri sen verran, kuin tahtoi; ei hän koskaan uskaltanut ilmaista kellekään paitsi isoisälleni, mitä hän oli kuullut lattialaudan alta. Kauhu jäi häneen, hän pelkäsi pimeässä Svartia, niin että oikein hävetti.