No, kaikki se oli niinkuin oli, mutta merkillisin kohta tulee perästä päin. Kaikki tiesivät pienkeittäjän tahtoneen päästä ylimmäksi täällä maailmassa; miksikä hän ei olisi noussut ylimmäksi kattilassakin? Hänet piti haudattaman, tietysti, mutta siitä oltiin eri mieltä, pitikö hänen muiden kristittyjen ihmisten tavoin päästä kirkon alle. Papit kielsivät sen jyrkästi, eikä siitä kenenkään sopinekaan moittia heitä; eivät liene olleet Hannun uskonasiat aivan oikealla kannalla, vielä vähemmän mustan miehen, jonka seurassa hän oleskeli. Siihen aikaan, kuulepas, oli kirkkokuri ankara; ei jokainen kukkopoikanen uskaltanutkaan laulaa kirkkomäellä. Miten sitten lienee asiaa käännelty ja väännelty, niin papit antoivat myöten niin paljon, että pienkeittäjälle suotiin hauta eteisen lattian alle, pohjoisen kirkonoven luo. Siellä hän makasi neljä- tai viisikymmentä vuotta, en tiedä sitä niin tarkalleen, kunnes vanha kirkko revittiin uuden rakentamista varten. Muutamat vainajat, joista joku huolehti, muutettiin uuden kirkon alle, kaikki muut ajettiin läjään luukammion nurkkaan. Sinne joutui pienkeittäjäkin. Ihmiset olisivat kai hänet jo aikoja sitten unohtaneet, ellei häntä olisi löydetty eteisen lattian alta aivan sellaisena, kuin hänet kerran vedettiin pikikattilasta. Ei ollut säiekään muuttunut, piki oli vain kuivunut ja putoillut paloittain pois, niin että hänet nyt helpommin tunnettiin.
Kului jonkin aikaa, ihmisiä yhä kuoli ja haudattiin, luukammio tuli kerta toisensa jälkeen täyteen vanhoja vainajia, joiden täytyi jättää paikkansa uusille. Joka kerta, kun huoneen ovi avattiin, oli pienkeittäjä aina ylimmäisenä. Mitään kummittelemista se ei ollut, vaikka siltä näytti; minun luullakseni se tapahtui sillä tavoin, että kaikki, mitä oli hänen päällään, mätäni ja muuttui tomuksi, mutta hän pysyi muuttumattomana. Niin vierivät ajat, ja miespolvi hävisi toisensa jälkeen, nimet unohtuivat, esi-isät unohtuivat, hyvät ja pahat teot unohtuivat, mutta aina pysyi pienkeittäjä ylimpänä. Minä olen nähnyt hänet monta kertaa, vaikka hän olisi voinut olla isoisäni isoisänisä. Kun olin poikanulikka niinkuin sinä nyt, katselimme kammioon harvan hirsiseinän raoista, ja milloin päivä paistoi vastakkaiseen harvaan seinään, näimme hänet yhtä selvästi, kuin minä nyt näen sinut. Kyllä meillä oli rohkeutta selvällä päivällä, mutta ei viidestätoista hopeanelikostakaan kukaan meistä olisi tahtonut seisoa siinä tirkistelemässä pimeänä syysiltana.
Tulipa sitten tänne uusi rovasti, jonka mieleen ei ollut, että pienkeittäjä vielä kuoltuaankin oli ihmisten pilkattavana; hän haudatti hänet johonkin kellomäen kulmaan. Luuletko hänen pysyneen sielläkään? Mitäpä vielä. Viidentoista tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua hän oli taas maan pinnassa, sillä routa kohotti hänet ylös kuin kiven. Taaskin kaivettiin hänet maahan, ja hän nousi jälleen näkyviin. Silloin kaivatti tämän edellinen rovasti hänelle seitsemän kyynärän syvyisen haudan. Siellä hän pysynee minun aikani ja sinunkin, mutta en takaa, pysyykö hän tuomiopäivään asti.
Ylimmäksi hän tahtoi ja ylimmäksi hän pääsi. Niin on ihmisten laita, että missä hänen tavaransa on, siellä on hänen sydämensäkin. Jos sielu pyrkii taivaan valtakuntaan, kyllä ruumis aikanaan tulee mukaan. Mutta jos sielu haluaa sitä, mikä täällä maan päällä näyttää olevan ylintä, vetää se ruumiinkin mukanaan. Eipä pienkeittäjä uskonut sillä tavoin tulevansa alinomaa pääsemään ylimmäksi. Jumala varjelkoon syntistä ihmistä niin julmasta kunniasta ja niin hirmuisesta kuolemattomuudesta. Ei, Kalle, eläkäämme me aikamme tyytyen vähäiseen osaan, joka on meille suotu. Saakoon maa omansa ja Jumala omansa, niin on kaikki niinkuin olla pitää tässä siirtymäajassa.
Nyt on siima valmis, soudetaan kotiin. Katsos, miten kummallisesti aurinko paistaa tuolla joen suussa! Voitko sanoa, minkä tähden se ei koskaan paista noin ruusunpunaisena silloin, kun se kulkee ylhäällä taivaalla? Kuulepas. Silloin se on suuressa päivätyössään palvelemassa herraansa, mutta syntyessään aamuisin ja kuollessaan illoin se loistaa tuolla tavoin Jumalan kunnioittamisesta. Raskasta on olla korkealla maailmassa. Älä isottele, pysy mieluummin alhaalla, muista pienkeittäjää. Miksikä pyrkisimme ylimmiksi vaivaan? Miksi emme loistaisi ennemmin Jumalan kunnioituksesta?
VIIDES KERTOMUS.
Toholampi.
(Kansantarinan mukaan.)
Kun kapteeni Videstrand lopetti, huomauttivat jotkut seurasta, että hänen kertomuksensa oli liian lyhyt.
— Ei — vastusti rouva Rönnevall — se oli liiankin pitkä heikoille hermoille. Kuinka niin taitava merimies saattaa latoa laivaan sellaisen lastin kuin yht'aikaa mustat kapteenit, kiehuvat pikikattilat, haudat ja luukammiot? Huh … tuokaa kuppi väkevää teetä! Pidettäköön kansantarinat arvossaan, mutta aina niistä hajahtaa tervan katku. Hyvä kapteeni, minkä tähden ette ennemmin ota keveämpää lastia omasta ajastamme? Tarjotkaa meille kappale sivistyshistoriaa, niin tunnemme paremmin olevamme kotonamme.