— Vaikka sinä saisitkin syytä lähteä etsimään saaliasi, hymyili konsuli.
— Jos minulla olisi tohtori Raben hyvät puolustusvarustukset — vastasi kapteeni Videstrand — niin torjuisin ensin arvostelut myönnytyksellä ja sitten tekisin ne hyökkäyksellä aseettomiksi. Minä myöntäisin, että kansantarinat ovat hieman karkeanlaisia, mutta sitten lisäisin, että siinä karkeudessa on hyvä ydin. Sanokaa sitä tervaksi, jos tahdotte, mutta olkaa varmoja, ettei se niin helposti haihdu tuuleen kuin nykyajan rupatukset. Olkaa hyvä, lukekaa nuo tuhannet romaanit, jotka kuvailevat kunnianhimoa, ja sanokaa, oletteko niistä yhdestäkään löytäneet musertavampaa maallisen ylhäisyyden pilkkaa. Kansantarinat kuvailevat aina rehellisesti, levein, karkein vedoin, mutta ne kestävätkin kuluttaa. Antakaa anteeksi, minä purjehdin oudoilla vesillä heikkojen hermojen keskellä; toiste minä asetunkin ankkuriin.
— Ei, ei suinkaan, hyvä kapteeni, luovikaa vain tuuleen, minä lasken myötäiseen. Te jäätte vain meille velkaa iloisemman purjehduksen, jonka saatte maksaa ensi kerralla. Kuka sai viidennen arvan?
Huomattiin, että vastaaja oli dosentti Sumu.
— No, te ajanmukainen nuori ystäväni — sanoi tohtori Rabe — mitä on teillä kerrottavaa?
— Kansantarina, vastasi puhuteltu, katsahtaen otteluun vaativasti rouva Rönnevalliin, joka hyväntahtoisesti hymyillen selitti, että kun hän kerran on onnellisesti pelastunut kiehuvasta pikikattilasta, niin hän kyllä on karaistunut kestämään mitä kidutuksia hyvänsä.
— Ei, olkaa huoletta, minä panen käsilaukkuni vetoon puolta appelsiinia vastaan, että saamme kuulla rakkausjutun; minulla on onnea pelissä, puuttui puheeseen Josefina Hemming.
— Ja huono onni naimiskaupoissa, kuiskasi konsuli Rönnevall naapurilleen tohtorille.
— Luullakseni — alkoi nuori dosentti — useimmat teistä ovat tutustuneet Pohjois-Hämeeseen, ja minä olen vain pahoillani siitä, että lautamies Santala, joka parhaiten tuntee sen osan maatamme, ei taida ruotsia eikä siis voi oikoa mahdollisia erehdyksiäni. Minun kokemukseni ei ulotu pitkälle syrjään valtamaantiestä, mutta sen luulen tuntevani jotenkin tarkkaan, ja elleivät suuret mäet liiaksi haittaa, niin huomaa, että vaivat tulevat palkituiksi paremmin, kuin saattaa toivoakaan.
Jos matkustaa pohjoiseen päin ja voi Huutijärven kestikievarin luona kiusauksen voittaen olla kääntymättä viehättävälle Tampereen tielle, joka on kuuluisa ihanista harjuistaan, ja lähtee sen sijaan oikealle, niin joutuu seutuun, joka kyllä on kaunis, mutta on useinkin näyttänyt minusta kuin musteeseen kastetulta. Vertaus saattaa tuntua liian rohkealta, kun on puhe pellavan kotiseuduista, Oriveden ympäristöstä; sanotaan kenties, että vihreät mäet, sinertävät järvet ja syksyiset, kellahtavat ruisvainiot panevat vastalauseen moista syytöstä vastaan. Mahdollisesti olen huonosti käsittänyt luonnontunnelman; mutta se, että luonto näyttää siellä sovittaneen liian paljon hiiliväriä maalauksiinsa, on seurauksena tiheistä, suurista havumetsistä, joiden tummuus on hyvin lähellä mustaa ja levittää raskasmielisyyden varjon monelle kirkkaalle järvenpinnalle, jotka vain ikävöivät päivänpaistetta, näyttääkseen meille kaikki taivaan värivälkkeet. Sen seudun ihmisissäkin on jotakin synkkää ja surumielistä niinkuin koko luonnossa. Sieltä saa kauan etsiä nuoria kasvoja; yksin kehtolapsellakin on ryppyjä otsassa. Eikä se kuitenkaan ole köyhää seutua, jonka pohatat ajavat kirkkoon koreissa kääseissä, messinkivälkkeisin silavaljain, mukanaan vaimot ja tyttäret räikeänvärisine silkkihuiveineen. On vain jotakin vanhanaikaista sekä luonnossa että kansanluonteessa. Pohjoishämäläinen on kuunnellut hiljaisia järviään ja suuria metsiään niin kauan, että vuosisadat ovat hänen huomaamattaan kulkeneet ohi ja hän on ainoastaan sattunut sieppaamaan pieniä pyrstöhöyheniä ajan lentävästä kotkasta.