Kun matkustetaan kappale matkaa pohjoiseen päin Oriveden kirkolta, saavutaan laajalle hiekkakankaalle, missä kasvaa harvakseltaan mitä kauneimpia mastopuita laivojen tarpeiksi, joita ei koskaan rakenneta. Etelästä pohjoiseen päin on tuo mahtava erämaa, Hämeenkangas, tuskin missään neljättä penikulmaa leveä, mutta idästä länteen se on kaksitoista, jopa neljätoistakin penikulmaa pitkä. Näsijärven aallot ovat uurtaneet syviä vakoja tähän valtavaan hiekkaläjään, mutta järven länsipuolella se leviää taaskin Hämeenkyrön ja Ikaalisten pitäjissä laajoiksi saloiksi, jotka jäävät mieleen syvän hiekan, tasaisten vuorten, salaperäisten lähteiden ja kammottavien rosvojuttujen muistona.
Kun suurista, kaupunkimaisista Oriveden kylistä saavutaan tähän yksinäiseen, asumattomaan seutuun, niin ymmärretään kyllä, miksi sen vaikutus on enemmän synkkä kuin iloinen. Kangas on levittänyt jylhän varjonsa laajalti yltympäri jo ennenkuin sen olemassaoloa aavistaakaan, ja se varjo on painunut etelään päin, ikäänkuin valo tulisi pohjoisesta. Sillä kankaan pohjoispuolella, Ruovedellä, tapaa jo toista kansaa ja toisenlaista luontoa, koko luonteeltaan valoisampaa, avomielisempää, nuorekkaampaa.
Keskellä saloa on kestikievari, Kallenautio [sittemmin siirretty toisaalle, Vaasan rautatien nyt kulkiessa halki tuon erämaan, jonka esteistä säädyt eivät rautatien suuntaa päättäessään näytä onneksi tienneen mitään], jonka nimi on täydellisessä sopusoinnussa suurenmoisen jylhän ympäristön kanssa. Jaksaakseen siellä pitää yllä majataloa ja hevostenvaihtoa nauttivat kestikievari sekä sen molemmat aputalot verovapautta. Kummallakin puolella on lähes kahden penikulman pituudelta tasaista kangasta ja korkeita mäkiä.
Lähimpänä pohjoispuolella on Paha virsta, joka on saanut nimensä siitä, että kolmen venäjänvirstan matkalla on neljäkymmentä ylämäkeä ja yhtä monta alamäkeä, joista kaksi niin jyrkkää S:n muotoista, että luonto olisi tuskin voinut keksiä houkuttelevampia vaunujen kaatumapaikkoja. Tämän Pahan virstan pohjoispäässä on luonnon asettamana merkkinä noin torpanmökin suuruinen vyörykivimöhkäle. Muinaisajan valtavien jäävirtojen melkein pyöreäksi tahkomana se on tielle päin viettävän vuoren keskirinteessä ja näennäisesti niin irrallaan, että matkustaja mielellään rientää ohi peläten rattaittensa jyrinän ehkä saattavan hänen turmiokseen kiven vierähtämään pois tuhatvuotisesta lepopaikastaan. Turha pelko! Tuon jättiläisten leikkikerän sitoo taikavoima kaltevaan alustaan; nuoret titaanit ovat turhaan koettaneet häiritä sen lepoa, heidän kankensa ovat voimattomina hirviön vieressä. Kivimöhkäleen sanotaan odottavan aikaansa. Kerran — suokoon Jumala sen päivän viipyvän tuhansia vuosia — on maansakavaltaja matkustava ylpeästi siitä ohitse. Silloin vuori on vapiseva, silloin harmaakivimöhkäle on irtautuva ja raskaana kuin omatunto syöksyvä musertamaan kavaltajan.
Mutta palaan jo kankaalle.
Olen matkustanut sitä lokakuun ihan hämärässä, jolloin luonto näyttää hylänneen itsensä, ikäänkuin mennäkseen iäistä kuolemaa kohtaamaan. Myrskytuuli sukii honkien liehuvia hiuksia, ne menettävät jonkin kiharan, ne taistelevat henkensä puolesta, ne notkuvat ja taipuvat, mutta nousevat jälleen pystyyn. Rankkasade kohisee kadoten näkymättömiin kanervikkoon. Luonnonvoimat raivoavat lähestyvää yön pimeyttä vastaan, hurjina, kukistumattomina, valittamatta ja häikäilemättä, armoa antamatta tai vastaanottamatta. Se on jättiläisten raskasta, kaikki musertavaa taistelua, kammottavan kolkkoa, suurenmoisen kaunista.
Minä olen nähnyt kankaan myöskin paukkuvana tammikuun pakkasyönä, jolloin lämpömittari osoitti kahdeksanneljättä astetta jäätymäkohdasta alaspäin. Ei pienintäkään tuulenhenkäystä käy honkien jäykistyneissä havuissa; tähdet tuikkivat kirkkaina, revontulet räiskyvät liehuen vihreänkeltaisina liekkeinä keskitaivasta kohden. Niiden kalpeassa valossa syntyy puista himmeitä varjoja lumelle. Tuntuu kuin matkustaisi kuoleman valtakunnassa, lukemattomat hautapatsaat ovat todistuksena menneistä miespolvista. Valkoinen pohja ja musta suruharso täynnä välkkyviä tähtiä. Pelkkää pakkasta, horrosta, hiljaisuutta — silloin kuuluu äkkiä läpitunkeva ääni. Erämaan harhaileva susi ulvoo; kenenkähän se on repivä?
Toisen kerran taas matkustin tuota tietä toukokuun aamuna. Kun kaikki luonnossa on herännyt eloon, silloinkin se seisoo yksin mykkänä ja tunnottomana, tuo vanha kuningas. Ei yhtään peltoa, ei yhtään aitaa, ei yhtään laitumella käyvää lehmää; harvassa jokin vihreä mätäs tai kitukasvuinen kukka, kaikkialla kanervaa, pursunvarsia ja harvoja keltarunkoisia honkia, jotka kuvastuvat sinistä taivasta vasten. Yksin laululinnutkin näyttävät jättävän sellaisen erämaan kotkalle ja huuhkajalle, palokärjelle ja tikalle. Jos joskus kuuluu laulurastaan huilunsävel, niin saattaa silloin myöskin varmasti nähdä kaukaa honkien välitse järven välkkyvän.
Olenpa heinäkuun helteisenä päivänäkin nähnyt tämän kankaan. Ilma on painostava ja tyyni, paarmat surisevat, sittiäiset kieriskelevät kuumassa hiekassa. Kangas on janoinen, yksin tien varren kanervikkokin, pölyinen ja puoleksi palanut, näyttää rukoilevan vettä. Mustansininen pilvi kohoaa kuin esirippu honkien takaa. Kohta jyrisee ukkonen, salama nuoleksii pilven reunaa, toinen, terävä kuin neula, on iskenyt etäiseen puuhun. Pilven takaa-ajama tuulenpuuska puhaltaa yli erämaan tuoden tullessaan hienoa savun tuoksua. Kuiva kanervikko on syttynyt tuleen … liekit kiemurtelevat kielekkeinä ja terävinä kärkinä. Kohta on tätä tietä mahdoton kulkea. Minä joudutan matkaani, savupilvet ajavat takaa, omituinen, räiskyvä ääni kasvaa jäljessäni, minä katsahdan sinne päin ja näen koko seudun olevan liekeissä…
Kenties olen liian kauan viipynyt luonnonkuvailussa, mutta se ei ole lyhyen kertomukseni ulkopuolella, päinvastoin se on sen välttämättömänä kehyksenä. Eihän saata käsittää erämaan draamaa tuntematta itse erämaata.