Melkein keskellä kangasta, missä jo kauan sitten kaikki ihmiselämän jäljet ovat kadonneet näkyvistä, näkyy tien vieressä pienoinen paljas paikka, mistä metsää on raivattu ja vastahakoinen kanervikko työnnetty syrjään kituvan, heinänkasvun tieltä. Ei missään muualla tuommoinen mitätön salonsisäinen tilkku herättäisi vähääkään huomiota. Mutta tämä kangas on niin karu, niin talttumaton ihmiskäden alaiseksi alistumaan, että pieninkin viljelyksen jälki kiinnittää ihmettelevän katseen puoleensa. Siinä huomaa selviä autioituneen uudistalon jäännöksiä: umpeen kasvaneita ojia, aidan jätteitä ja tiilensoraa. Niin, olipa siellä vielä muutamia vuosia takaperin asumattomaksi jätetty tupakin. Sekin on jo nykyjään kadonnut, ja matkustaja, voimatta mitenkään iloita ihmisasunnon näkemisestä, hengittää helpommin päästyään tuon paikan ohitse, missä erämaan kesyttämisyritys on tyhjiin rauennut.
Kun ensi kerran kuljin tuon paikan ohitse eräänä syyskuun päivänä, oli siellä vielä muutamia jäännöksiä entisestä uudistalosta. Uteliaisuudesta ja ihmetellen sitä ihmisvihaajaa, jolla kerran oli ollut rohkeutta asettua tänne, laskeusin ajoneuvoista ja menin raunioita tarkastelemaan. Eipä siinä paljon ollut näkemistä: sortunut katto, puoleksi hajonneet seinät, kaatunut takka, kehyksettömät ja lasittomat ikkunareiät ja oviaukko irralleen revityin tai rikkihakatuin pielin. Sisällä oli likaisen ja hävitetyn näköistä. Matkamiehet olivat siellä elämöineet mielin määrin; ehkäpä olivat rosvot ja karkulaisetkin siellä viettäneet öitään tai sudet talvisaikaan tassutelleet tuon surullisen ihmisasunnon läpi.
Kaikki tuo olisi vain hetkeksi kiinnittänyt huomiotani, ellen olisi ihmeekseni seinästä tuvan toisen ikkunan vierestä huomannut kauniisti leikattua nimeä. Nimi oli Ulrika.
Eihän mikään ole tavallisempaa kuin paperittomiin seiniin tehdyt nimipiirrokset. Kaikissa kestikievareissamme näkee sellaisia kymmenittäin, piirrettyjä tai maalilla töherrettyjä joutilaisuuden ja turhamaisuuden tuotteita tai kaipuun synnyttämiä jonkun tahtoessa uskoa edes halvalle seinälle kaihonsa äänettömän salaisuuden. Saattoihan tuo nimi tuhansien muiden lailla olla matkamiesten joutilaan hetken ajankuluke.
Mahdollista. Tuosta tuvasta, koska ei muuta ihmisasuntoa ollut penikulmien matkalla, oli luultavasti monikin matkamies etsinyt suojaa rankkasateessa. Mutta tuo nimi, miten huolellisesti, miten kauniisti, melkeinpä tekisi mieli sanoa rakkaasti se oli taitavalla kädellä leikattu seinään! Muutamissa kynänpiirroissa on usein kokonainen elämäkerta. Ei, nuo kirjaimet eivät olleet syntyneet siihen pelkästä oikusta, niitä ei ollut piirtänyt mikään elämänhaluinen ylioppilas tai vallaton kadetti, joka herkkätunteisuuden puuskassa oli tahtonut uskoa erämaalle jonkun pikkukaupungin tanssiaistenkuningattaren nimen.
Kyytimieheni oli seitsemänkymmenen vuoden ikäinen vanhus, hieman kuuro ja harvasanainen, mutta varsin huomattavasti mielissään siitä harvinaisesta ilosta, että sai täyttää lyhyen savinysänsä minun tupakkakukkarostani. Minä kysyin häneltä, kenen oma uudistalo ennen muinoin oli ollut.
Hän ei sitä tiennyt. Hän tiesi vain, että se oli jo kauan ollut autiona, mutta hänen lapsuudessaan oli siinä asunut köyhänköyhää väkeä. Mitäpä moiset metsäläiset muuta saattoivat ollakaan kuin köyhiä? Kangas ei kasvanut mitään, karhu kaatoi heidän lehmänsä, sudet ottivat heidän vuohensa aivan tuvan oven edestä.
Me ajoimme edelleen, mutta ajatukseni pysyivät uudistalossa.
— Eikö siellä koskaan ole asunut herrasmiestä? kysyin minä.
— Kuuluuhan siellä joku asuneen hyvin kauan aikaa takaperin, ennen minun aikaani.