Syyskuun päivä läheni loppuaan; minä kävin istumaan laakson rinteelle, otin yksinkertaisesta eväsvarastostani pullon olutta ja tarjosin ukolle vahvistusjuomaa uuden tupakkapiipun paineeksi. Hän ei voinut vastustaa tuota valtioviisasta juonta, hänen suljettu sanainen arkkunsa aukeni vähitellen, ja kun itsepintaisesti kyselin Luutnantista, joka ennen muinoin oli asunut uudistalossa, johduimme vihdoin tarinaan, joka kertoi eräästä syvälle kansan muistiin painuneesta tapauksesta ja näytti hankkineen muuten mitättömälle Toholammelle oman merkillisyyden.
Kauan sitten — "sodan aikaan", sanoi kertoja, minun luullakseni isonvihan aikoina 18:nnen vuosisadan alussa — no niin, monta vuotta takaperin sattui pimeänä syysiltana, että kerjäläisperhe oli asettunut kanervikkoon tien viereen tuohon lammen kohdalle. Heitä oli isä, äiti, lapsia ja sokea isoäiti. Kaiken, mitä heillä oli, he kuljettivat mukanaan kärryillä; vihollinen oli ryöstänyt heitä, vouti ottanut takavarikkoon, mitä vihollinen oli jättänyt, ja kaikki olivat sitten joutuneet kurjuuteen maantielle.
Siihen aikaan kulki maan halki ihmishahmoinen verimato; kertojani sanoi häntä "kenraaliksi", mutta luultavammin hän lienee ollut korkeahko veronkantomies siihen aikaan, jolloin vihollinen hallitsi maata seitsemän vuotta. Luullakseni hän oli ollut jonkinlainen komissaari. Hän kiskoi köyhältä kansalta suunnattomia muonavaroja kruunulle, ja enin osa niistä jäi hänen omaan taskuunsa, niin että hän saattoi, kun sai hyvät lahjat, antaa monelle kuitin siitä, mitä tämä todella ei koskaan ollut maksanut. Niiltä sitä vastoin, jotka eivät tahtoneet tai eivät jaksaneet lahjoa hänen ahneuttaan, hän ryösti viime rovonkin ja näytti iloitsevan, että tie hänen tähtensä oli täpö täynnä kerjäläisiä.
Kun komissaari siten piti huolta omasta parhaastaan, tuli hänestä rikas ja varakas, minkä tähden moni ylisteli häntä toimekkaaksi mieheksi, mutta toiset sen sijaan häntä vihasivat pahemmin kuin syntiä. Ja kun hän vielä viidenkymmenen ikäisenä oli poikamies, niin monikin äiti silloisen hädän aikana tavoitti häntä vävyksi hänen rikkautensa tähden. Hän olisi voinut saada maamme ylhäisimpiäkin, mutta häntä miellyttivät kauniit naiset, ja hän valitsi kauneimman. Olipa silloin Hämeessä köyhä neito, sorein, minkä nähdä saattaa; hänellä oli kuningattaren nimi, ja häntä komissaari kosi. Tytön mieli paloi nuoreen sotilaaseen, Luutnanttiin, ja he olivat vaihtaneet sekä lupauksia että sormuksia, niin ettei heidän liitostaan puuttunut muuta kuin papin aamen. Luutnantti oli silloin kaukana Ruotsissa kaiken sotaväen mukana, mikä ei ollut kaatunut sodassa; suku pelkäsi mahtavaa komissaaria, ja suloisen tytön, jolla oli kuningattaren nimi, täytyi murhemielin ruveta hänen vaimokseen.
Kun se oli tapahtunut, tuli sanoma, että rauha oli tehty, vihollinen lähti pois, maan omaa väkeä odotettiin kotiin. Komissaaripa ei tästä sanomasta suurestikaan ilostunut. Hän ei uskaltanut jäädä maahan, koska tutkimus oli saattava ilmi hänen petoksensa, kansa repivä hänet palasiksi ja Luutnantti vaativa häneltä takaisin morsiantaan. Niinpä tuli hänelle kiire sulloutua vaimoineen ja ryöstettyine aarteineen suuriin, raskaisiin vaunuihin, joita neljä hevosta veti. Ja koska irtolaiset, jotka olivat paenneet metsiin, tekivät tiet epävarmoiksi, palkkasi komissaari vartijoikseen neljä rakuunaa, jotka ratsastivat vaunujen jäljessä sapelit kädessä ja viritetyin pistoolein.
Hän tuli pohjoisesta päin ja matkusti suurella kiireellä suorinta tietä Venäjälle. Hänen saapuessaan kankaan alkuun Ruovedelle yllätti hänet pilkkopimeä ilta, niin että metsäisillä paikoilla ei nähnyt kättään silmien edessä. Komissaarilla ei ollut aikaa eikä halua jäädä mihinkään yöksi, hän sytytti vaunujensa eteen palavat lyhdyt ja lähti kankaalle.
Tien vieressä majailevat kerjäläiset olivat tehneet tulen kanervikkoon ja paistoivat nauriita hiiloksessa. Isä sanoi:
— Jos nyt komissaari olisi käsissäni, paistaisin minä hänet kuin nauriin hiljaisella tulella.
Äiti sanoi:
— Jos komissaari olisi tässä, näyttäisin minä hänelle lapsiamme, joilla on nälkä ja vilu. Minä pukisin heidän ylleen hänen turkkinsa ja antaisin heille hänen sydämensä syötäväksi.