— Ja yhä vielä on maailmanvalloitus suorittamatta! sanoi rouva D. meille hieman entiseen veitikkamaisen ilvehtivään tapaansa. — Kyllä ymmärrän: painetit teroitetut, asehuone täpö täysi, pataljoonat sotakannalla. Milloinka pamahtaa? Milloin saamme odottaa suuria keksintöjä, jotka muuttavat koko aikakauden?
— Kaikki etevät sotapäälliköt alkavat toimintasuunnitelmansa pikku linnoituksia vastaan, jotka ovat vihollisen sivustoilla, vastasin minä. Envaldsson ryntäsi juuri tänään yhteen luonnon etuvarustukseen.
— Toivotan onnea. Oliko se uusi kuoriainen? Vai vedenpaisumuksen aikainen kivettymäkö? Saako nähdä tuota harvinaista löytöä?
— Se ei millään tavoin voi kiinnittää mieltänne, hyvät naiset, vastasi luonnontutkija joutuen hämilleen. Sen hämilleen joutumisen tunsimme varsin hyvin Turun ajoilta.
— Ei mitään muuta — laskin minä leikkiä — kuin että kivet puhuvat.
— Todellako? Ja moisen löydön tahdotte te, tohtori Envaldsson, pitää salassa maailmalta! Hyvä tohtori, pitäkää minua Eurooppana, ja minä en suinkaan ole säästävä kaunopuheisuuttani levittäessäni teidän mainettanne muihin maanosiin.
Ei ollut helppo suoriutua puheliaasta rouvasta. Envaldssonin täytyi näyttää hänelle vedenkorkeusmerkki, ja ihmeteltävän kärsivällisesti hän selitti myöskin sen tieteellisen merkityksen.
— Maria, Maria! huusi rouva D., tule kaikin mokomin katsomaan! Kivet puhuvat!
Rouva R. tuli. Sisarukset katsahtivat nopeasti toinen toisiinsa, toisen kasvot punastuivat, toisen huulten lihasten leikki näytti aivan syntymättömältä hymyltä. Kaikki kokoontuivat kalliokirjoituksen ympärille ja näyttivät hämmästyneinä katselevan mielenkiintoista löytöä.
— Mitähän se tarkoittaa? kysyi tirkistelevä kaartinvänrikki.