— Huomatkaa, että silloin olimme kymmentä vuotta nuorempia. Oli hurmaava heinäkuun päivä, päivä sellainen, jolloin kaikki, missä on eloa, kukoistaa ja nauttii. Oi, miten me huvittelimme! Iltapäivällä oli konsertti kalliolla: huilun soittoa ja säestäjinä miljoonia musikaalisia aaltoja. Me laskimme leikkiä ja kinastelimme; luullakseni te tunnette, mihin tapaan se käy?
Envaldsson vakuutti totuudenmukaisesti, että hän aikoinaan oli usein ihmetellyt molempien sisarten puheliaisuutta.
— No, sittenpä muistatte myöskin, että meillä oli vähän vääräuskoisia mielipiteitä, joita en nyt enää ryhtyisi puolustamaan. Sanakiista syntyi meidän ja muutamien ylioppilasten välillä; jos me olimme vääräuskoisia, niin he olivat mahtailijoita. Minä vakuutan, jos meille siitä on minkäänlaista puolustusta, että he kaikin tavoin koettivat ärsyttää ja nöyryyttää meitä. Me nousimme kapinaan miesten hirmuvaltaa vastaan. Meistä oli kohtuutonta, että meiltä kiellettiin tieteelliset opinnot, halpamaista, että meitä kohdeltiin kuin nukkia, ja hävytöntä, että uskottiin vihkiäisten olevan ainoana pelastuksenamme. Me emme vielä olleet naimarajan takana, mutta julistimme kopeasti, ettemme koskaan katsoisikaan itseämme sinne joutuneiksi. Ja kun vastustajamme kysyivät meiltä, joko meillä on kihlasormukset riippumassa nauhassa kaulassamme, koska niin vähän pelkäämme rajaa, niin vastasimme, että semmoinen suojeluskeino on meille tuiki tarpeeton. Me emme luvanneet koskaan alistua orjien halveksittavaan osaan, me säilytämme vapautemme, lyhyesti sanoen … me päätimme olla koskaan naimisiin menemättä!
Luultavasti en minä kuullessani tuota tunnustusta, joka koski kahta rakastettavaa, lapsiparven ympäröimää rouvaa, voinut pidättää huuliani vetäytymästä petolliseen hymynväreseen, sillä rouva D. kääntyi nyt minun puoleeni, otti minua kädestä ja sanoi:
— Hyvä herra tohtori, älkää ollenkaan koettakokaan salata hymyänne! Jos on oikeutta katsoa jotakin elämänkäännettä iloiselta kannalta, niin ainakin tuommoisia kaksikymmenvuotiaitten lupauksia. Minä vakuutan, ettei kukaan ole uskonut varmemmaksi horjumatonta luostarilupaustaan kuin me sitä päätöstämme, että pysymme aina vapaina. Eikö niin, Maria?
Rouva R. todisti hymyillen, ettei mikään saattanut olla lujempaa, varmempaa ja horjumattomampaa kuin tuo Villingen kalliolla tehty päätös. Ei se ollut yhden illan mielijohde, se oli jo kauan ennen ollut tarkkaan harkittu ja vakavasti punnittu sisarusten kesken. He olivat jo suunnitelleet koko elämänsä sen mukaan. He olivat päättäneet vanhempainsa kodista lähdettyään perustaa tyttökasvattilan ja lainakirjaston, opiskella itse ja nauttia elämästä omalla tavallaan — oman makunsa mukaisesta itsenäisestä, onnellisesta elämästä — ja surkutella uhrilammasraukkoja, jotka onnettomuudessaan tai hulluudessaan ovat sitoneet elämänsä hirmuvaltaiseen mieheen.
— No, sehän oli tilin tekemistä isännättä, huomautin minä. Talonisäntä — tai ehkäpä ennemmin emäntä — on sittenkin lopultakin sydän. Minua vain kummastuttaa, että tuo emäntä saattoi olla niin mykkä kahdenkymmenen iässä.
— Ette siinä olekaan aivan väärässä — jatkoi rouva D. — enkä minä väitäkään, että meidän emäntämme pysyi kerrassaan mykkänä. Totta puhuen hän päinvastoin oli sangen usein kapinamielinen. Mutta hän oli ylpeä emäntä, jolla oli paljon itseluottamusta, ja sitä paitsi ärsytetty, haavoitettu, niinmuodoin niin häikäilemätön kuin ainoastaan se voi olla, jonka mieltä hirveät vääryydet ovat kuohuttaneet. Me olimme nähneet kaksi hyvin onnetonta aivan lähimpien ystäviemme avioliittoa: lainoppinut sanoisi niitä kahdeksi lailliseksi syyksi; luonnontutkija sanoisi niitä kahdeksi kokemukselliseksi huomioksi. Joko me siis lukeuduimme lainopilliseen tai filosofiseen tiedekuntaan, niin meidän täytyi selittää naidun naisen orjuus vääryydeksi, ja me vannoimme pysyvämme aina naimattomina.
— Toivoakseni — sanoin minä — ei protokollasihteeri tiedä mitään niin kauheasta väärästä valasta. Hän muuten haastaisi kaksi kukoistavaa perhettä todistajiksi teitä vastaan. Jos oikein arvaan, on talon emäntä kuitenkin viimein päässyt voitolle. Niin sanotaan käyvän monenkin emännän, joita te sanotte orjiksi. Ei ole mitään niin itsepäistä hirmuvaltiasta kuin kaksikymmenvuotiaan sydän.
— Mahdollisesti. Mutta sananlasku sanoo: ankarain herrain hallitus ei kestä kauan. Kyllä senkin hirmuvaltiaan saattaa voittaa viekkaudella ja kukistaa toinen, jota minä — jatkaakseni teidän vertaustanne — nimitän talon isännäksi. Sanokaa sitä järjeksi, jos tahdotte; olettehan te filosofi. Minä sanoisin sitä ennemmin velvollisuudeksi. Jollei aina olekaan onni siinä, että tottelee sitä, niin se on ainakin aina oikein.