— Suokaa anteeksi — puuttui puheeseen Envaldsson, joka oli siihen asti äänetönnä kuulijana tutkistellut pihlajanlehden kuituja — minä muistelen, että kertomuksenne piti olla jossakin yhteydessä Villingen vedenkorkeusmerkin kanssa.
— Oikein muistattekin, hyvä tohtori. Minä olen nyt jättänyt meidän harhaluulomme alttiiksi todellisuudelle; nyt tulee teidän harhaluulojenne vuoro. Iloinen Villingen niemellä oleva huvimatkue kuunteli meidän ylpeää lupaustamme niin ilkamoivan iloisena, kuin vallattoman nuorison voi kuvitella kuuntelevan, ja nyt on jo pitkä aika kulunut siitä, kun me tulimme huomaamaan valapattoisuutemme. Mutta seurassa oli nuori ylioppilas Anton W., jossa kyti jonkinlainen kostontunne meitä kohtaan. En tiedä, mikä siihen oli syynä, mutta pelkäänpä, että hänestä Marian lupaus teki tyhjäksi joitakin hänen omia rakkaita toiveitaan.
— Ei se siinä tapauksessa koskenut minun, vaan sinun lupaustasi, nauroi sisar.
— Älkää uskoko häntä, hyvät herrat, hän luikertelee käsistä. Koko maailma tiesi, että Anton W. unohti Euklideensa tutkiessaan algebran tuntematonta X:ää sisareni silmistä. Hän vietti sen kesän Villingessä, ja hänellä oli siis hyvästi aikaa suunnitella kostoaan. Arvattavasti hän oli meitä rangaistakseen hankkinut terävän kivihakun, sillä minusta näyttivät kirjaimet sangen kauniisti hakatuilta.
— Mitä tämä tietää? huudahti Envaldsson ja musersi pihlajan lehden käsissään pienen pieniksi palasiksi.
— Sitä vain — jatkoi rouva D. hyvin tyynesti — että Anton W. hakkasi kallioon merkin, meille ja tuhansille muille samanlaisille väärän valan tekijöille varoitukseksi ikuistuttaakseen ajattelemattoman lupauksemme. Hän ilmaisi sen minulle ennen Amerikkaan lähtöänsä, missä hän vielä nytkin oleskelee; me siis tiesimme kirjoituksen olemassaolosta, vaikkemme olleet sitä nähneet ennenkuin eilen. Juuri siitä syystä sisareni ja minä tahdoimme käydä niemellä. Ei kukaan muu tiennyt salaisuuttamme. Anton W. näytti katuneen kostoansa ja piti sen salassa, mikä oli jalomielinen teko hänen puoleltaan ja onneksi meille. Jos yleisön joskus onnistuu saada selville nuo hieroglyfit, niin jäävät nimemme ikuisen ivan esineinä jälkimaailman pilkattaviksi. Näette nyt, miten paljon minä pakosta uskon teidän vaitiolonne varaan, hyvät herrat. Olkaa niin oikeudentuntoinen, tohtori Envaldsson, että lausutte meille edes vilpittömän kiitollisuutenne. Ilman tätä luottamusta, joka tekee meidät aivan turvattomiksi, olisitte te saanut niskaanne niin paljon vettä, että se tuskin olisi ehtinyt laskeutua kahta jalkaa vuosisadassa. Te olisitte saanut koko oppineen maailman kuohumaan, ja se kuohahdus olisi vihdoin kääntynyt teitä itseänne vastaan ja — antakaa anteeksi! — niellyt teidät.
— Hyvä rouva — sanoi Envaldsson koettaen hymyillä — minulla ei ole vähääkään syytä epäillä teidän hyvää tarkoitustanne. Mutta jos joku ylioppilas onkin hakannut moisen pilan kallioon, niin ei se vielä todista, että tuo kalliokirjoitus on juuri tämä, jonka sanotte eilen nähneenne ensi kerran. Minun täytyy epäillä sitä sitä enemmän, koska en minä eikä kukaan muukaan rohjenne sanoa teillä olevan ikää vähintään sata kymmenen vuotta. Näittehän itse selvästi kirjoituksen alla olevat numerot, vuosiluvun 1729.
— Arvoitus olisi kyllä vaikea ratkaista — vastasi rouva D. — ellei Anton W. olisi sattumalta sitä selittänyt minulle. Hakkaaminen oli väsyttävää työtä lämpimänä suvipäivänä, ja kun kostonhenkemme pääsi loppuun, huomasi hän mukavammaksi hakata yksinkertaisen seitsemikön kahdeksikon sijaan, jossa olisi ollut enemmän vaivaa. Tuo päähänpisto huvitti häntä; mitäpä merkitsi vuosisata enemmän tai vähemmän moiseen iankaikkisuuslupaukseen nähden kuin ei koskaan?
Envaldsson ei vielä ollut läheskään vakuutettu.
— Jos oletammekin — sanoi hän — että teidän kostonhenkenne, kuten häntä nimitätte, todellakin on hakannut oman kirjoituksensa alle seitsemikön, niin ettehän toki tahtone sanoa, että hän huvikseen, aivan tarpeettomasti ryhtyi matemaattisesti mittaamaan veden korkeutta?