Ja hän lähti todellakin, luonnontuntija ystäväni. Hän lähti ylpeän levollisena, kuten satatuhatvuotinen geologia katselee eilispäivän pilaa. Me emme koettaneetkaan pidättää häntä, vaan lähdimme kohta itsekin muun seuran mukana kaupunkiin.
Minä en enää ollenkaan epäillyt, miten Villingen vedenkorkeusmerkin laita oikeastaan oli. Ystäväni Envaldsson sitä vastoin oli kuin sitkeä suomalainen koivuvitsa, joka ei vähällä petä. Miksipä hän olisi luopunut lempiajatuksestaan ensimmäisen puheliaan kielen tähden, joka tahtoi muuttaa hänen harvinaisen löytönsä paljaaksi pilaksi? Tutkimus ei väisty moisten syiden tieltä. Jos harmaakivi olisi todistanut, ettei kalliokirjoitus voinut olla kymmentä vuotta vanhempi, tai jos meri olisi vahvistanut, että siinä tehty vedenkorkeudenmittaus oli vastoin kaikkia tunnettuja järjellisiä tosiasioita, silloin olisi Envaldssonkin ottanut ymmärtääkseen, mutta ei ennen. Aivan varmasti tuo näennäisesti oikea mittaus oli tällä kertaa ihan satunnainen, mutta siitä hän piti kiinni. Suurimman osan kesää hän oleskeli Villingen saaristossa, toimitellen mittauksia, joiden piti varmentaa hänen vedenkorkeusmerkkiään. Kun syksyllä tapasimme toisemme, kysyin häneltä, joko hän oli jättänyt professori Hällströmille tutkimustensa tulokset.
— En, sanoi hän.
— Löysitkö siis kuitenkin Marian ja Sofian vedenkorkeusmerkistä?
— Siihen saatan ainoastaan vastata, että hypoteesi on vielä ratkaisematta.
Ja ratkaisematta se jäikin ainiaaksi. Mutta Envaldsson ei sitä koskaan tahtonut tunnustaa. Kyllästyttyään vedenlaskeutumiseen hän antautui geologiksi. Sillä alalla hän vielä nytkin on täydessä toimessa valloittamassa maailmaa maan sisustasta käsin.
SEITSEMÄS KERTOMUS.
Nuorallatanssija.
Eversti Hemming, joka oli saanut seitsemännen arvan, koroitettiin nyt vuorostaan puhemieheksi Hengistin peräkannella.
— Luulen — sanoi hän — ettette te, pienen Decameronemme naiset, suurestikaan ole huvitettuja metsästysjutuista tai sotaelämän kaskuista, joita vanhassa sotilaassa on täysi panos, ja kun uskallan itserakkaasti toivoa, että ehkä voin pelastaa sisareni käsilaukun, jonka kohtalo vielä on ratkaisematta, pyydän suosiollista lupaa todellisen rakkausjutun esittämiseen, jota liikuttavaa ominaisuutta minä tuskin voin tunnustaa olleen kanslianeuvos tohtori Raben sukkelassa Villingen vedenkorkeusmerkin kertomuksessa. Minun tarinani puhuu luutnantista, aivan kuin dosentti Sumunkin, mutta meidän aikamme luutnantista; ja jos uskollisuus on kahden rakastavaisen onnellisessa yhtymisessä, niin toivon sen tässä kertomuksessa esiintyvän vastaansanomattomana. Ellen erehdy, lasketaan rakkauden numerotaulussa 1 + 1 = 1, mutta Villingen kallioista en parhaalla tahdollakaan saa summaa pienemmäksi kuin +2, ellen sanoisi +4. Laskenko väärin, herra tohtori?