— Kyllä tulema on oikea, vastasi tohtori Rabe.

— Minä palaan tuohon 1 + 1 = 1, ja pyydän aluksi saada esittää ensimmäisen ykkösen. Hän oli nuori mies, maamme vanhimmista suvuista, jos meidän kansanvaltaisessa maassamme enää saakaan puhua esi-isistä; minä sanon häntä lyhyesti vain Stanislaukseksi ja hänen äitiään vapaaherratar Elisabetiksi. Viimeksimainittu oli kenraalinleski, melkoisen varakas, ja asui maatilallaan Viipurin seuduilla. Hänellä oli vain tuo yksi ainoa poika, joka samalla oli sukunsa viimeinen jälkeläinen ja josta äiti juuri sen tähden mitä runsaimmin hellyyttään tuhlaten huolehti. Sotilaaksi määrätty kun oli niinkuin kaikki hänen esi-isänsäkin, oli Stanislaus aikaisin lähetetty Suomen kadettikouluun, missä hän oli ollut yhtä huomattu uutteruutensa ja hyvien tietojensa kuin hiljaisen, umpimielisen ja mietiskelevän luonteensa tähden. Hän ei pienimmässäkään määrässä ollut tavallisen iloisen kadetin kaltainen, joka rakastaa vapautta ja kiroaa rumpua; harvoin ja silloinkin ainoastaan pakosta hän otti osaa kumppaniensa vehkeisiin, oli erittäin kaino seurassa, eikä lukuunottamatta kirjoja näyttänyt muusta löytävän huvitusta kuin fysikaalisista kokeista. Ne häntä huvittivat, ja niihin hänen harvat joutohetkensä kuluivat. Häntä viehätti mekaniikka; ei kukaan osannut paremmin kuin hän ratkaista koneopillista tehtävää eikä arvata tasapainoa voimisteluharjoituksissa. Voimistelussa hän olikin parhaimpia, voimakas ja notkea, mutta ilman tuota nuoruudenilon päivänpaistetta, joka raikkaalla sulolla kaunistaa nuo miehekkäät urheilut. Pitkä, kaunis ja soreavartinen hän oli ja aivan kuin luotu kaartinluutnantiksi ensi rivissä astumaan; häneltä ei puuttunut luontaista miellyttävyyttä eikä ennen kaikkea rohkeutta, mutta hänen luonteensa oli raskas ja harvasanainen. Epäilen hänen jo pienestä pitäen tulleen kodissaan vanhamaiseksi, ilman samanikäisiä kumppaneja, ilman leikkejä kun oli ja sai kuulla alinomaisia neuvoja ja nuhteita, joita jakeli hänen muuten erinomainen, mutta hieman moralisoiva ja hieman mietiskelevä, itsekään tuskin koskaan nukilla leikkinyt äitinsä.

Kun Stanislaus pääsi erikoisluokille, oli hän kaikkia kumppaneitaan etevämpi topografisissa mittauksissa ja punnitsemisissa, joihin kadetteja harjoitettiin kauniina vuoden aikana. Hän itse, hänen äitinsä, ja hänen esimiehensä olivat yksimielisiä siitä, että hänen piti opintonsa päätettyä mennä esikuntaan; mutta eräs onneton tapaus sulki häneltä sen uran, missä hänellä luultavasti olisi ollut loistava menestys. Vaikka Stanislausta kumppanien kesken pidettiin jöröjukkana, joka ei ollut ystävyyssitein liittynyt kehenkään, oli kuitenkin eräs, johon hän tunsi vetoa sellaisen kummallisen ristiriitaisuuden tähden, joita niin usein on hänen tapaisissaan haavemielisissä nuorukaisissa. Koko koulun ja luokan pahin huimapää oli nimittäin Sebastian H., poika, joka kykeni mihin tyhmyyksiin hyvänsä ja, myönnän kyllä, melkein samassa määrin kaikkeen viisaaseen, mitä kadettien näköpiirissä on. Tämä nuori herra tavattiin eräänä maanantaiaamuna kello neljän aikaan huonomaineisesta ulkoravintolasta puhetta johtamassa punssitarjottimen ja rahvelilippaan ääressä, ja sitä tehtäväänsä hän hoiti niin menestyksellisesti, että hänet pyyhittiin pois kadettikoulun kirjoista. Neljää samassa kuuluisassa tilaisuudessa läsnäollutta kumppania rangaistiin arestilla ja mustilla käytöskuulilla; niistä yksi oli — kukapa sitä olisi uskonut? — nuori paroni Stanislaus.

Kun siis tuleva vänrikki päästettiin kadettikoulusta, oli hänellä kyllä mitä parhaimmat arvosanat ahkeruudessa ja edistyksessä, mutta ei yhtä hyvää käytöksessä, ja niinpä oli esikunta- ja insinöörikuntaura suljettu, ja Stanislaus sijoitettiin, kuten moni muu, halpaan tarkk'ampujapataljoonaan kauas Venäjän sisäosiin. Hän kantoi kohtalonsa alistuvaisesti, päätti palvelemalla kohota kapteeniksi ja sitten ruveta maanviljelijäksi, mutta ei salannut osakseen odottamatta joutunutta rintamapalvelusta kohtaan tuntemaansa vastenmielisyyttä.

Sattumalta minä palvelin vanhempana kapteenina samassa pataljoonassa, ja kun minulla oli ollut kunnia päästä Viipurissa vapaaherratar Elisabetin tuttavuuteen, niin hän tietysti uskoi vänrikkinsä minun suojelukseeni.

— Hyvä kapteeni — hän sanoi minulle — minä luotan teidän kokemukseenne ja ystävyyteenne, niitä molempia kyllä tarvitaan. Stanislaus on kahdeksantoista vuoden ikäinen; te tiedätte, minkälainen tuo ikä on; mutta te ette tiedä, että hän kaikessa paitsi tiedoissaan on täydellinen lapsi. Älkää erehtykö hänen luonteestaan, hän ei itsekään tunne itseään; ei kukaan muu tunne häntä kuin minä. Tuossa suvannossa käy pinnan alla voimakas virta. Tulee aika, jolloin hän tarvitsee paljon hyvyyttä ja ehkä vielä enemmän ankaruutta. Hän joutuu vaaroihin, enkä minä voi olla hänen rinnallaan. Hän rakastuu kerran — kukapa nuorukainen ei rakastu? — ja ellei hän silloin valitse arvokasta, niin hän on hukassa.

Minä kysyin, oliko vapaaherratar Elisabetilla tuollaiseen pelkoon syytä. Hän kertoi Stanislauksen sedän ampuneen itsensä onnettoman rakkauden epätoivosta ja Stanislauksen isän, oman miehensä, koko ikänsä katuneen tuollaista onnetonta nuorena tehtyä liittoa.

— Siitä asti — jatkoi hän — mieheni pelkäsi ja kammoksui kaikkia naisia paitsi vaimoaan, ja tuo hänen pelkonsa on mennyt perintönä pojalle. Turhaan minä olen koettanut saada Stanislausta kunnioitettavien ja sivistyneiden nuorten naisten seuraan, mikä vaikuttaa terveellisesti nuoreen mieheen. Hän pakenee aina, ja se on syynä minun pelkooni. Stanislaus ei voi vastustaa huonoja tuttavuuksia, koska hän pelkää hyviä. Luvatkaa suojella häntä noista vaaroista ja, jos tarvitaan, turvautukaa minun varoihini.

Tuota äidin tarkkaa katsetta minä olin sittemmin usein muistellut. Kolme vuotta asuimme Stanislaus ja minä yhdessä eräässä venäläisessä kuvernementin pääkaupungissa. Minä huomasin hänen suuresti eroavan muista ylhäissukuisista ja varakkaista nuorista sotilaista, jotka katselivat elämää kevyeltä puolelta ja pitivät kunnianaan elää kymmenessä vuodessa kaksikymmentä. Hän oli arka ja ujo, uuttera ja itsepäinen, luki paljon, teki fysikaalisia kokeita ja hoiti virkaansa vastahakoisesti, mutta täsmällisesti. Vähitellen minun onnistui päästä hänen ystäväkseen, joskaan ei uskotuksi, ja huomasin hänessä miellyttäviä ominaisuuksia. Harvoin olen tavannut niin velvollisuudentuntoista ja oikeamielistä, niin jaloa ja uhrautuvaa nuorukaista; mutta hänellä oli omituisuutensa, muun muassa tuo naistenpelko, joka oli saanut hänen äitinsä aivan liikoja pelkäämään. Hänen toivonsa mukaan minä vein puoli väkisin nuoren naistenvihaajan päällikkömme perheeseen, missä nuoret naiset ottivat hänet vastaan kaikkea muuta kuin kylmäkiskoisesti. Hän oli kaunis, ylhäissukuinen ja varakas; missäpä hän ei olisi ollut mieluinen vieras kodeissa, joissa vain oli naimattomia tyttäriä epävarmoin myötäjäisin? Kaikki raukesi hänen talttumattoman kainoutensa tähden. Yritettyään muutamia kertoja esiintyä seuramiehenä Stanislaus parka pakeni, eikä koskaan enää lähtenyt pataljoonan päällikön kotiin.

Minä en uskaltanut ryhtyä useampiin yrityksiin. Kun nuori ystäväni kolmen vuoden kuluttua yleni aliluutnantiksi, komennettiin meidän pataljoonamme Suomeen, jonne englantilaiset olivat tulossa, ja sijoitettiin rannikolle pieneen kaupunkiin. Aika kului jotenkin yksitoikkoisesti meidän turhaan odottaessamme vihollisen hyökkäystä. Jotakinhan meidän piti keksiä huvitukseksemme niinä hetkinä, jolloin olimme palveluksesta vapaita, ja silloin me tavallisesti ratsastimme tiedustelumatkoille, kuten sanottiin, mutta oikeastaan salaisesti toivoen, että ehkäpä läheisistä metsistä saisimme siepatuksi metson, peltopyyn tai jäniksen. Kelpo seurasi meitä … pelkään, että te, hyvät kuulijani, ette tunne tätä metsämiehen ylpeyden jaloa kohdetta…