Vene oli ensi ajatuksemme, mutta mitään venettä ei näkynyt. Yhtäkkiä näin Stanislauksen heittävän yltään univormunsa ja saappaansa. Seuraavana silmänräpäyksenä hän jo oli virrassa.
Oli hänessä rohkeutta, tuossa mietiskelijässä; voimakas hän myös oli, mutta virta oli voimakkaampi. Kelpo kyllä saattoi uskaltautua kokeeseen, sillä se oli tottunut noutamaan vesilintuja, mutta Stanislaukselle se oli hengenvaarallista. Mitenkä hän pääsi yli tuosta pauhaavasta virrasta liukkaan, vihreän sammalen peittämien kivien välitse, on minulle käsittämätöntä, mutta yli hän pääsi. Minä näin hänen tarttuvan punaiseen vaatteeseen, josta Kelpo piti kiinni. Vaatetta seurasi käsi ja kättä ihmisolento… Minä juoksin pitkin rantaa ja löysin viimein poikien neuvojen mukaan alempaa suvantopaikan ja puuhun sidotun veneen.
Päästyäni toiselle rannalle näin naistenvihaajan istuvan kalliolla ja pitävän sylissään nuorta tyttöä, joka oli kääritty tulipunaiseen tvillikaapuun. Hänen päässään olevasta haavasta vuosi verta eikä hänessä ollut elon merkkiäkään; sinivalkeat kasvot näyttivät punaisen vaatteen rinnalla vielä valkoisemmilta. Poika parka, hän katseli tyttöä niin kummastuneena, kuin ei olisi lainkaan käsittänyt, mitenkä sellaisia olentoja saattoi olla olemassakaan maan päällä. Sellaista ajatusta, että tyttö oli hukkunut, että hukkuneen ehkä voi saada jälleen henkiin ja että semmoisissa tapauksissa on joka hetki kallis, ei juolahtanut hänen mieleensä.
Minä tuskin olin ehtinyt ryhtyä ensimmäisiin, tuon tapaisissa onnettomuuksissa tavallisiin pelastuskeinoihin, kun jo muutamia kummallisia olioita saapui meidän luoksemme, riennettyään peltojen, ojien ja aitojen yli. Etummaisena oli pitkä, mustapintainen mies, puoleksi rosvon, puoleksi herrasmiehen näköinen, jolla oli yhä nukkavieru, punainen samettinuttu ja sen suojana harmaa hamppukankainen pusero. Häntä seurasi muodoton, irvistelevä kääpiö, kierosuinen silmänvilkuttaja, jonka yllä oli narrinpuku tiukuineen; sitten tuli kaksi miestä ja kaksi poikaa, jotka kaikki olivat kummallisissa puvuissa, ja viimeksi lihava duenna, taluttaen kädestä kymmenen tai yhdentoista vuoden ikäistä tyttöä, joka myöskin oli puettuna punaiseen tvillipukuun. Näihin matkavaunujen muukalaisiin liittyi kohta vielä muutamia muita uteliaita, muiden muassa eräs kaupungin ruotsalainen kirjanpitäjäkin, joka oli lähtenyt kävelylle siinä asioitsemistarkoituksessa, että tapaisi ja isännällensä valtaisi muutamia lankkukuormia, joita odoteltiin saapuviksi tietä myöten.
Pitkä, mustapintainen mies heittäytyi hukkuneen päälle ja änkytti epätoivon ja raivon äänellä:
— Ein Arzt! Ein Arzt! — Mitä hän sanoo? kysyi reipas talonpoikaisvaimo, tomuisena ja hikisenä tullen läheisestä riihestä.
Kirjanpitäjä, joka ymmärsi saksaa, koska oli kerran käynyt kesällä
Lyypekissä, tulkitsi, että olisi hyvä hieroa tyttöä hartsilla.
— Hartsillako? vastasi vaimo halveksivasti, työnsi syrjään tytön ympärillä seisovat, nosti hänet käsivarsilleen ja kantoi riiheen. Pitkä mies yritti epätietoisena pidättää häntä.
— Was ist das? vastasi ruotsalainen kirjanpitäjä, kooten koko saksantaitonsa. — Das Penttula Lisu versteht sich auf das.
— Hol' dich der Pest! tiuskasi muukalainen. Meine Tochter, denk' ich, wird doch erwachen.