— Han håller en prest, toisti tulkki vedoten kuulijoihin, eikö moinen ollut sulaa järjettömyyttä. — Han påstår, att doktorn skall dänga henne ur vaken.
Penttulan Liisu oli niin tunnettu paikkakunnalla sekä ihmisten että elukkain ihmeellisestä parantamistaidostaan, että hänen maineensa oli tullut minunkin korviini. Vähän vastahakoisesti muukalainen jätti meidän kehoituksestamme tytön vaimon ymmärtäväiseen hoitoon. Luottamuksemme tulikin loistavasti palkituksi, sillä hetken kuluttua hän toi tytön elävänä odottelevan isän luo.
— Mite maksa? kysyi mies, äreänä vetäen likaisen nahkakukkaronsa nahkavyönsä alta.
Penttulan Liisu pani kämmenensä vastakkain, puhalsi käsiinsä ja pyyhälsi kerran.
— Olkaa lyömättä lasta! sanoi hän.
— Onko hän lyönyt tyttöä? kysyin minä.
— Ellei se ole räntättynä tyttö paran hartioihin, niin tottapa minä en osaa kirjaakaan enää lukea, sanoi Penttulan Liisu.
Minä katselin tyttöä. Hän näytti tuskin viittätoista vuotta vanhemmalta; kaunis, tummasilmä, mustahiuksinen, mutta hyvin pelästyneen ja kärsivän näköinen hän oli. Päässä oleva haava vuoti vielä liinasiteen läpi; varsin vähän häntä näytti ilahduttavan, että hänet oli herätetty takaisin eloon, ja niin heikko hän oli, että hänet täytyi kantamalla viedä vaunuihin.
— Kuinka saattoi tyttärenne pudota vaunuista ja sillan kaiteitten yli? kysyin minä saksaksi muukalaiselta.
Hän antoi minulle suuren punaisen nimikortin, jossa oli venäjäksi ja saksaksi nimi Barthold, Euroopan Herkules, ensimmäinen hovitaiteilija jonkun ruhtinaan hovissa, en muista kenen, on saanut kunnian näyttää ennen vielä näkemättömiä aivan verrattomia taidetemppujaan heidän majesteeteilleen — pitkä majesteetillinen rivi, missä oli lueteltuina melkein kaikki hallitsevat ruhtinaat, yksin Konstantinopolin sulttaanikin — viipyy täällä ainoastaan vähän aikaa ja sulkeutuu j.n.e., j.n.e…. Minä tuon kaiken tunsin ja muistelin nähneeni jossakin Venäjällä saman miehen syövän hehkuvaa rautaa.