— Teidän armonne olettaa, että kirje tuli huomenna eikä tänäpäivänä, — vastasi Sinclair rohkeammasti.
— Päivä tulee olemaan ihana, pidot komeat, — virkkoi hovimestari samaan tapaan. — Tämmöistä päivää ei tule toista kertaa. Teidän armostanne tullaan sanomaan, että hänellä on määräävä asema Suomen aatelin kesken.
Kreivitär horjui päätöksessään. Mutta hän oli mieheensä suuresti kiintynyt ja olisi arvattavasti sittenkin päättänyt noudattaa hänen mieltänsä, ellei pikku Ebba olisi samassa tullut sisään aivan ihastuksissaan uudesta puvustaan, jossa hänen oli esiinnyttävä pidoissa ja joka oli kuvaavinaan metsänneitoa. Äidin heikkous voitti. Vähän epäröityään päätti kuin päättikin kreivitär juhlapidot pidettäviksi — mutta ainoastaan tällä kertaa.
Sinclair ja hovimestari riensivät kumpikin taholleen riemuiten siitä, että olivat saaneet tuumansa toteutumaan. Nyt ilmoitti kamarineitsyt isännöitsijän. Kreivitär ei olisi kernaasti tahtonut ottaa vastaan tuota tuimaa, nuorta miestä, joka useammin esiintyi hänen edessään tylynä kuin iloisena ja tyytyväisenä, mutta taipui siihen kuitenkin lopulta.
— Mitä tahdotte? — kysyi hän lyhyesti.
Mestari Pietari ei ollut hätäpoikia, kun oli käytävä vaikka karhun kimppuun, mutta nyt tunsi hän rohkeutensa katoavan. Hän oli lukenut niin kauniin läksyn matkalla; nyt hän oli sen kokonaan unhottanut ja murahteli sekavasti jotakin, joka oli olevinaan onnentoivotusta kauniin ilman johdosta.
— Hyvä, hyvä, — vastasi kreivitär kärsimättömästi. — Oliko teillä mitään muuta sanottavaa?
Mestari Pietari änkytti jotakin semmoista kuin että vuoden kasvu oli varsin huono ja että niittyjen pitäisi saada vielä kasvaa, ennenkuin ne niitettiin.
Kreivitär kadotti kärsivällisyytensä. — Paha kyllä, ettei teillä ole heiniä, — sanoi hän, — se on oma syynne. Vieraani tulevat niittämään linnan niityn tänä päivänä. Jos kasvu on kovin niukka, niin niittäkää likimmäiset niityt ja viekää niitetyt heinät linnan-niitylle. Minä tahdon, että niitty on rehevän näköinen. Mainiemi on rikas; niityt eivät saa olla köyhät. Hyvästi; tehkää niinkuin olen sanonut.
Ennenkuin mestari Pietari huomasikaan, oli hän jo linnanportaita laskeutumassa. — Kirottu pölkkypää! — mutisi hän. — Olinhan aikonut niin kauniisti esittää asiani, olinhan aikonut avata kreivittären silmät näkemään totuuden alusta loppuun. Kuinka hevoset käyvät lihavimmilla niityillämme laitumella! Kuinka metsästäjät tallaavat parhaat peltomme! Kuinka elo ei tee terää! Kuinka heinä näivettyy! Kuinka katovuosi irvistelee kaikilla kedoilla! Kuinka nälkä kolkuttaa kaikkia ovia! Kuinka röyhkeys meitä sortaa! Kuinka ahneus kiskoo meitä! Kuinka laiskat, röyhkeät palvelijat pitelevät talonpoikia! Kuinka kaikki tuhlataan! Kuinka väki napisee! Kuinka täällä valehdellaan! Kuinka varastellaan! Kuinka Mainiemi menee häviötään kohti! Kuinka kaikki työni hävitetään! Hyvä Jumala, ei minun, vaan sinun työsi! Varjele sinä tätä onnettomuuden linnaa, etteivät ne päivät palaisi, joista miehet ja äijät vielä peloissaan puhuvat!