Nämä sanat kuohuivat epäselvinä niinkuin etäisen kosken kohina isännöitsijän leveästä rinnasta. Mutta ei ollut hänellä aikaa kauemmin antautua näihin surullisiin ajatuksiin. Portaissa olivat kamaripalvelijat juostessaan vähällä paiskata hänet kumoon; kartanolla ahdistettiin häntä joka haaralta. Siellä kysyttiin kauroja, heiniä ja tallisuojaa sadalle hevoselle, runsasta kestitystä vieraiden lukuisille seurueille; viirejä torneihin; uusia lehtimajoja; uusia riemuportteja; kaikkien linnan alustalaisten piti olla paikoillaan, juhlallisesti puettuina, hyvin notkeina, kaikin mokomin iloisen näköisinä. Kaikki varastot oli tyhjennettävä, kaikkien kellarien piti luovuttaa sisällyksensä. Mainiemen piti näyttää rikkaalta, kreivilliseltä, ruhtinaalliselta, kuninkaalliselta, samalla kuin puute jo sen hökkeleihin hiipi, ja vaarat vaanivat sen loistavan ulkonaisen komeuden takana.
Mestari Pietari oli suora ja rehellinen maanviljelijä. Hän ei voinut käsittää, miten näin loistavasti kävi peittäminen noin uhkaavaa häviötä. Mutta eräs ajatus oli hänen lohdutuksensa: — Kreivin tultua kyllä kaikki muuttuu paremmaksi! Kreivi on jalomielinen, kreivi on rikas! Hän on ymmärtävä kansansa tarpeet! Ehkäpä hän viskaa tynnyrin kultaa puutteen kitaan; ja enemmänkin kuin kultaa hän on luova säteen ihmisyyden päivänvaloa tähän tyranniuden pimeyteen.
Mutta ken ei mestari Pietarin tavoin tuntenut kaikkia linnan salaisuuksia — joita ei hänkään täysin tuntenut — se varmaankin kulki iloisemmissa ajatuksissa ihanan kesäpäivän paisteesta nauttien. Tuossa kohosi tuo komea linna viisine torneineen vihannan seudun yli niinkuin koko valtakuntansa ympäröimä kuninkaan linna. Mainiemen sirkkuset lauloivat lehdoissa; kesä oli niin myöhäinen, että luonto vielä eleli kevään jälkiloistossa. Hiljaisina laineina keinui lahtien hopea rantain vaiheilla. Kuusien tummat latvat humisivat menneen ajan muistoja; koivujen vaaleissa kutrisissa haaveili tulevien keväitten toivo. Kaiken sen, mitä inhimillinen ylpeys milloinkaan voi Suomessa saada aikaan, sen oli se tässä koettanut toteuttaa; mutta sen komeutta komeammin, sen ihanuutta ihanammin levitti luonto selkeän, heloittavan rauhansa pitkin Mainiemen kukoistavia rantoja.
5. HEINÄTALKOOT.
Kello kahdentoista aikaan päivällä alkoi vieraita saapua. Siellä tuli pitkissä jonoissa sen ajan raskaita umpivaunuja, jotka tarvitsivat neljä hevosta paikalta liikahtaakseen. Ja niiden rinnalla nelisteli keveästi ja sievästi siroja, monivärisiin pukuihin pukeutuneita nuoria aatelismiehiä, jotka milloin oikealla, milloin vasemmalla puolen vaunuja antoivat korskuvien hevostensa, päät pystyssä, keikailevasti tanssia, voittaakseen jonkunkaan ihastelevan katseen niistä ihanista silmistä, jotka vaunujen ikkunoista katselivat.
Teille oli pirskotettu vettä ja kukkasilla sekoitettuja koivunlehtiä ripoteltu. Pitkin aitoja riippui, samoin kuin kreivittärenkin tullessa, nauhoihin sidottuja, pienistä pihlajan- ja kuusenlehvistä tehtyjä kiehkuroita. Ennenkuin käännyttiin isolle ajoportille, ajettiin noin sadan kyynärän kaarros koivuista ja kuusista keinotekoisesti tehdyn holvin kautta, joka levitti suloista viileyttä kesän helteeseen. Kustakin viidestä tornista liehuivat nytkin nuo sinikeltaiset viirit kuulakassa ilmassa, ja suurin päätorniin pystytetty viiri oli koristettu Bertelsköldien vaakunalla, täysissä aseissa olevalla ratsastajalla, joka toisella puolen oli alaslaskettu, Marienburgia[19] tarkoittava nostosilta ja toisella Fyenin vaakuna, jonka kantamisoikeuden Kustaa Bertelsköld oli saanut kuningas Kaarle X:ltä muistoksi siitä, että hän ensimmäisenä ratsasti Vähän Beltin poikki.
Päivällinen laitettiin isoon linnansaliin juuri kello 1 ajaksi, mikä oli tavattoman myöhäistä Kaarle XI:nnen aikaiseen elämänjärjestykseen nähden, jolloin tavallisesti noustiin ylös kello 4 aikaan aamulla, syötiin päivällinen kello 11 ja mentiin nukkumaan kello 9 aikaan. Sali ansaitsee oman selityksensä. Se oli niin iso, että sata vierasta — sillä niille paikoin niitä oli — hyvästi mahtui pöytäin ympärille, jotka oli asetettu B:n muotoon, tietysti siten, että helposti voitiin päästä molempain puoliympyräin väliin. Kumminkin voi salin korkeutta sanoa suhteellisesti vieläkin suuremmaksi, ja keskeltä kattoa riippui kaksitoista-haarainen, puhtaasta kullasta taitehikkaasti tehty, ylen kallis kynttiläkruunu, joka kolmikymmenvuotisen sodan aikana oli ryöstetty jostakin saksalaisesta ruhtinaanlinnasta (kenties jostakin luostarinkirkosta) ja jonka vanhempi Bertelsköld oli muiden kalliiden aarteiden muassa kotiinsa kuljettanut. Katto oli koristettu lukuisilla kuvilla. Siinä nähtiin Egyptin seitsemän maanvaivaa, israelilaiset korvessa, Joosuan ja makkabealaisten taistelut y.m. mieltä ylentäviä, Vanhan Testamentin aiheisia maalauksia, niin valikoituja, että selvästi voi huomata linnan herran mieltymyksen sotaisiin aiheisiin. Seinät osoittivat samaa aistia vielä suuremmassa määrässä, sillä ne oli katosta lattiaan asti peitetty suunnattoman suurilla öljymaalauksilla, jotka esittivät kohtauksia kolmikymmenvuotisesta sodasta ja Kaarle XI:nnen sotaretkistä. Tekotapa osoitti hollantilaisen taiteilijan käsialaa, ja ratsuväen taistelut olivat pääaiheena. Muun muassa nähtiin siinä Wallensteinin hyökkäys Stålhandskea ja suomalaisia vastaan Breitenfeldin taistelussa; kulku Lech-virran yli; Kustaa Aadolfin tulo Müncheniin; Kustaa Aadolfin kuolema Lützenin luona; Nördlingenin ja Wittstockin taistelut; Varsovan taistelu y.m. kuuluisia tapauksia. Myöhemmin syntynyt ja toisen käden tekemä oli eräs iso taulu, johon retki Vähän Beltin yli oli kuvattu; siinä nähtiin etäämpänä, kuinka kuningas voitollisena nousi Fyenin maalle, samalla kun etualalla ratsastajajoukko vaunuineen ja kuormineen vajosi särkyvän jään alle, ja ylälaidassa näkyi maineen jumalatar, musta vaakunakilpi kädessä, johon kullatuilla kirjaimilla oli kirjoitettu:
Gustavus Bertelsköld, comes, obiit 29 Jan. 1658. Jacet indomitus victor pro rege sub unda.[20]
Tämän taulun opastamana voi helposti muissa tauluissa, tavallisesti Kustaa Aadolfin tai Kaarle X:nnen rinnalla, tuntea vanhan kreivi Bertelsköldin rotevan sankarivartalon antamassa iskuja taistelun tulisimmassa tuoksinassa. Maalari tietysti ei ollut halventanut urhoollisen kreivin urotekoja; mutta tunnustettava on, että todellisuus tarjosi hänen siveltimelleen runsaasti aiheita. Ikäänkuin näiden veristen taulujen vaikutuksen lievennykseksi oli keskellä isoa seinää, vastapäätä ovea, toinen rauhallisemman näköinen taulu, johon Kristiina kuningatar oli kuvattu antamassa kreivillistä arvoa teräkseen puetulle sotilaalle, ja alla luettiin niin ikään kullattu päivämäärä lokak. 20 p. 1650. Pitkällä seinustalla olevain kuuden ikkunan välissä nähtiin vielä viisi isoa kuvaa, joista heti kohta tunsi Kustaa Aadolfin, Kristiinan ja Kaarle X Kustaan kuvat. Neljäs taulu, ritari täysissä aseissa, esitti samaa ensimmäistä kreivi Bertelsköldiä, jota maalari joka paikassa oli pitänyt esillä, ja viides taulu oli hänen aikaisin poismenneen puolisonsa ihmeen ihana kuva, jonka alle oli merkitty kuolinpäivä, kesäkuun 24 p. 1653. Nykyisen kreivin ja kreivittären kuvat olivat vaatimattomammalla paikalla n.s. marmorisalissa.
Turhaa olisi koettaa selittää aterian komeutta. Olkoon vain sanottu, että noiden sadan vieraan pöytäkalusto oli hopeasta, ja oli Bertelsköldien vaakuna siihen kaiverrettu erään nyt tuntemattoman, puolalaisen vaakunan yläpuolelle, joka osoitti, että tämä kalleus, samoin kuin kynttiläkruunukin, oli tuotu saaliina jostakin Puolan valloitetusta linnasta. Sotain muistot uudistuivat; nyt nähtiin ainoastaan niiden loisto, unhotettu oli niiden kyynelet.