Kahvi ei ollut enää tuntematonta, mutta sitä ei juotu vielä suuremmissa tilaisuuksissa. Sen sijaan tarjottiin monien Tukholman leivosten ja Ranskan hedelmähillojen jälkeen aterian lopulla erästä imelää Espanjan viiniä pienistä, hiotuista, norsunluisilla jaloilla varustetuista laseista. Kreivitär, joka oli istunut kunniaistuimella parooni Creutzin rinnalla, nousi heti sen jälkeen ylös, vieraat seurasivat esimerkkiä, ja ateria päättyi kello 4 aikaan iltapäivällä.
Nyt tarjosi kukin herroista käsivartensa jollekin naiselle, ja niin mentiin linnan puutarhaan kävelemään. Historia ei ole kirjoittanut muistoon, mitä he sanoivat toisilleen, nämä ylhäiset Mainiemen vieraat, kävellessään lehtimajain siimeksessä. Valikoituja kohteliaisuuksiako tuolla ruotsalais-ranskalaisella kielellä, jota siihen aikaan käytettiin ja jota ei kuninkaiden esimerkit eikä runoilijain harrastus äidinkielen hyväksi vieläkään ole saanut puhdistumaan? Mahdollista kylläkin, sillä seurassa oli herroja ja naisia tuota vanhempaa koulua, joka oli saanut sivistyksensä suorastaan "suuren vuosisadan" loistavasta keskustasta, häneltä, johon katsottiin ylös niinkuin aurinkoon ja epäjumalaan, kaiken täydellisyyden esikuvaan, kaiken sivistyksen oraakkeliin, mahtavalta, suurenmoiselta, loistavalta puolijumalalta Ludvig XIV:ltä. Mutta nämä vanhemmat jo melkein syrjäytti nuorempi suku, joka oli kasvanut Kaarle XI:nnen tuiman ja tosivakavan hallituksen aikana, joko Tukholmassa tahi kotona linnoissaan, ja jonka varat eivät enää riittäneet tuhlaaviin ulkomaanmatkoihin. Ja näillä nuoremmilla oli aikansa hienostuksesta ainoastaan lauseparret tallella; niiden takana piili vallan usein maalaisjunkkarin rehellinen raakuus tahi soturin kömpelöt nyrkkioikeuden aatteet.
Mutta onpa kuin näkisin heidät vieläkin, semmoisina kuin Dahlberg kuvaa heitä silloisessa Suecia hodiernassaan 1695 vuoden piirroksissa — herrat puettuina kenkiin, silkkisukkiin ja lyhyihin housuihin, pitkiin, kaikkia selän mutkia näyttäviin takkeihin niissä olevine pitkine nappiriveineen, muodottomine alasriippuvine hihankäänteineen, hienoon valkeaan pitsihuiviin ja suunnattoman pöyheään kiharaperuukkiin, joka aaltoili maidon valkeain ja puolukan punakkain kasvojen ympärillä — ja nuo ihanat naiset kaarretuissa, lyhytrintaisissa, kapeissa, mutta pitkissä hameissaan niissä olevine monine reunustuksineen, yllä lyhyt 19:nnellä vuosisadallakin uudelleen nähty viitta, nuo naiset paljaine käsivarsineen, kädessä keikaileva viuhka ja päässä tavattoman korkea päähine à la Maintenon — ei, ei kaikkein pyhimmän Maintenonin, ei toki — vaan sen Maintenonin, joka ei vielä ollut hurskaaksi muuttunut.
Linnan molemmat päädyt olivat pohjoiseen ja etelään päin. Pohjoispuolella olivat ajoportti, linnanpiha ja iso ylöskäytävä. Eteläinen pääty sitävastoin oli puutarhaan päin, jonka latvotun pensasaidan yli linnan akkunoista oli mitä ihanin näköala merenlahdelle. Itäpuolella olivat ne avarat ulkohuoneet, joissa tämän kertomuksen alussa mekin olimme pyykin pesussa, jotavastoin avara puisto levisi länteen päin linnasta ja siltä puolen oli yhdistetty puutarhan kanssa sillalla, joka vei keinotekoisen lammikon yli.
Kuvataksemme Mainiemen puutarhaa tarvitsisimme seikkaperäisiä tietoja sen ajan puutarhanhoidosta, johon uhrattiin uskomattomia summia ja jota varten asian alkaen kutsuttiin kaikkein taitavimpia hollantilaisia puutarhureita. Meidän aikamme pitäisi ehkä kovin eriskummaisena sitä, mikä siihen aikaan oli hienointa hienoutta; yksinkertaisempia tunteitamme kenties loukkaisi nähdessämme sitä väkivaltaa tai ehkä oikeammin sitä kavaluutta, millä luonnon kaunis säännöttömyys puserrettiin linjasuoriksi, matemaattisiksi kuvioiksi, jotka tekevät yksitoikkoisen, miltei tuskallisen vaikutuksen. Mutta puutarhan hoitotaidossa oli taidon kannalta katsottuna siihen aikaan kehitytty pitkälle, ehkä pitemmälle kuin nykyaikana, koska tähän huvitukseen silloin uhrattiin summia, jotka nyt näyttäisivät tarumaisilta; ja olihan tämä huvitus muodostunut aivan raivoksi Hollannissa, muodiksi Ranskassa, ylellisyydeksi Englannissa, intohimoksi Saksassa, saatettiinhan se kaikissa näissä maissa viimeisiin mahdollisuuksiin asti; loistonhaluinen ruotsalainen ja suomalainen aatelistokin oli sen omaksunut, kenties enemmän matkimisen halusta kuin todellisesta taipumuksesta. Sillä eteläisempien maiden uhkean kasvullisuuden rinnalla näyttivät nämä laitokset täällä pohjolassa kovinkin kelmeiltä; puuttui maiseman mehevä vihannuus, puuttui tuo etelän lämmin, yli kukkien hehkuvien värien henkäilevä valaistus. Mutta samassa määrässä kuin täkäläinen luonto joutui tappiolle etelämaisen kasvullisuuden rinnalla, samassa määrin ponnisti taito täällä kaikkia keinojaan täyttääkseen näitä aukkoja, peittääkseen tätä huonommuutta.
Varmaankin oli moni muu puutarha siihen aikaan Ruotsissa, joskaan ei Suomessa, Mainiemen puutarhaa etevämpi. Ja yhtä hyvin tämä puutarha tekotaitoon ja komeuteen nähden olisi voinut kilpailla monen yhdennentoista vuosisadan kuninkaallisen huvilinnan kanssa. Kahdeksana isona kohtisuorana nelikulmana, joista jokainen oli leikatulla akaasia- tahi ruusupensas-aidalla ympäröity, levisi se kuin sametinpehmoinen matto linnan ikkunain alla. Jokainen neliö oli tehty taidokkaasen rokoko-tapaan, jokaisessa oli kukkapenkereitä, kalliita tulpaaneja, koukeroisia, ylen kapeita hietapolkuja ja erästä hienoa, ulkomaista ruoholajia, joka helposti saatiin mitä eriskummallisimmalla tavalla vivahtelemaan. Jokaisen neliön keskikohdalla seisoi sitäpaitsi marmorinen kuvapatsas kantakivellään; Juppiterillä, Junolla, Marsilla, Venuksella, Apollolla, Minervalla, Merkuriuksella ja Cereksellä oli kullakin vähäinen kukkia ja vihreyttä käsittävä valtakuntansa. Jokaisessa noiden kahdeksan neliön muodostamassa äärimmäisessä nurkassa oli loistava suihkukaivo, josta loiskiva tritoni ruiskutti kirkasta suihkuaan ilmaan. Mutta keskellä puutarhaa oli ympyriäinen lammikko, noin 10 kyynärää yli mitaten, jonka keskeltä hirmuinen, kolmipäinen lohikäärme kustakin kolmesta kidastaan ruiskutti leveän vesipatsaan sillä tapaa, että nämä kolme suihkua, käyden ristiin keskenään, muodostivat auringossa kimmeltelevän B:n.
Kukkain ja suihkukaivojen katseluun kyllästyttyä ei tarvinnut mennä kauas ennenkuin löysi siimeksen isossa, kuusihaaraisessa, humaloista tehdyssä tähdessä; nämä kiemurtelivat päistään yhdistettyjä tankojaan pitkin, muodostaen ihanoita kaariholvia, joiden alla kävelijä tapasi siroja penkkejä levähtääkseen. Tämän tähden keskikohdalla oli ympyriäinen, tuoksuva humalamaja, sen keskellä seisoi marmorinen pöytä ja sievä Heben vartalokuva, jonka päähän sattui keveän lehtilaen läpi tunkeva ja sen vihreyden miedontama päivänvalo.
Vanhemmat vieraat levähtivät tässä majassa hetken aikaa, jotavastoin nuoremmat hajautuivat pitkin rantaa missä viisi tai kuusi venettä oli varalla, jos ketä halutti lähteä merelle soutelemaan. Herrat soutivat, naiset leyhyttelivät pois hyttysiä viuhkoillaan, ja niin soudettiin saaren ympäri, jossa mustan Jaanan mökki vielä seisoi rapistuneena ja asumattomana niinkuin muinaisaikainen raunio. Tämän kuolemaan tuomitun noita-akan muisto oli juurtunut kansanuskoon; paikkaa katseltiin taikauskoisella kauhulla, eikä ketään olisi saatu tuossa pahamaineisessa huoneessa asumaan. Veneseurakin souti nopeasti ohi, laskien leikkiä siitä, että Mainiemen aarteet olivat sinne haudattuina. Huilun ääni väikkyili hyväillen kirkkaan vedenpinnan yli, nuoruus ja lempi kulkivat keinuen edelleen, ja kauniit neidit kallistautuivat veneen laidan yli, ja nähdessään poskensa punastuvan tyynessä vedessä, kastoivat he valkoiset kätösensä veteen ja pirskottivat leikillisesti muutamia pisaroita soutajainsa päälle, jotka rangaistukseksi uhkasivat laskea heidät maihin tuolle epäluulonaiaiselle saarelle.
Kauan ei retki kumminkaan saanut kestää, sillä nyt annettiin merkki, että heinänkorjuu alkoi linnan niityllä. Pietari-mestari seisoi siellä murahdellen, että kaste alkoi laskeutua luo'on päälle, joka oli niin kallista tavaraa tänä hallavuotena; mutta hänen synkkä otsansa kirkastui, kun pieni opettajatar Linderoth paimentytöksi puetun Ebban kanssa hyppeli niittyä pitkin, kiirehtien saamaan haravoita vieraille neideille. Pietari-mestari oli voitettu; saatiin mitä pyydettiin, tuotiin esille ainakin kolmekymmentä sievää, keveätä, siniseksi maalattua haravaa, jotka asian alkaen oli veistetty kätösiä varten, mitkä olivat tottuneet työtä pitämään leikkinä. Kaikki seuran vanhemmat sijoittuivat nurmipenkeille ja sinne siirretyille sohville, mutta kaikki nuoret kävivät reippaasti työhän käsiksi. Nousipa siitä melu ja leikki, niin että Mainiemen rannat raikuivat. Ylhäisistä naisista olivat muutamat varsin harjaantumattomia ja käyttäytyivät hullunkurisesti haravoidessaan, toiset taas, jotka olivat maalla kasvaneita, olivat pidelleet haravaa ennenkin. Mutta, oi taivaan korkeus, mimmoista jälkeä siinä syntyi! Pietari-mestari, jonka käytännöllinen mieli ajatteli aina etupäässä hyötyä, oli lumoutunut vain hetkiseksi näiden armaiden haravoitsijain edessä. Kohta näki hän kauhukseen, kuinka toiset heiniä kyllä rukoihin haravoivat, mutta toiset taas hajoittivat tai rukoihin toisiaan sysien niitä tallasivat tai ympäri niittyä nakkelivat. Pahin kaikista oli nuori Kustaa Aadolf; hän raivosi niityllä, elämöiden ja hävittäen kuin Attila, hunnien kuningas, sillä jos ruohoa kasvoikin hänen jäljissään, niin ei ainakaan kasvanut heiniä karjalle. Muut aateliset nuoret herrat olivat kantavinaan heiniä rekiin minkä voivat, mutta varistelivat sillä välin toiset puolet ympärilleen. Onnettomassa tilassa olivat tällä hetkellä kiharaperuukit; ei yksikään Turun tai Tukholman kähertäjä olisi harmistumatta voinut nähdä noita heidän babyloonisen rakennustaitonsa uhkeita, ylimyksellisiä mestariteoksia! Litistyneinä, perin pilautuneina, täynnä heinänkorsia ja pölyä nämä peruukkiparat viimein ripustettiin puiden oksiin, vallattomain iltatuulten leikkikaluiksi. Olihan se vähän hurjaa, eikä aivan hienon hienoakaan tämä meno Mainiemen linnanniityllä; vanhukset pudistivat tyytymättöminä pitkien, liikkumattomien peruukkikiharain verhoamia päitänsä; mutta minkäpä sille teki, tavat olivat hiukan villiytyneet, ja he saivat tyytyä niiden herkullisten lakkain ja kirsikkain maistelemiseen, joita paimeniksi ja metsänhaltijoiksi puetut kamaripalvelijat runsaasti tarjoilivat.
Mutta aurinko alkoi vähitellen vajota länteen puiston tammien ja koivujen taakse, herrat työntekijät alkoivat väsyä, ja talonpojat saivat alkaa siitä, mihin toiset olivat lopettaneet. Silloin kuului torven toitotuksia puistosta, ja esiin ajoi kaksi ratsastajaa, toinen päästä jalkoihin sysimusta mustan hevosen selässä, ja toinen yhtä lumivalkea valkoisen hevosen selässä, julistaen, että jos korkeasukuinen seura tahtoisi astua Floran linnaan, niin prinssi Talvilumi ja prinssi Syysyö palvelijoineen kävisivät taistosille vieraiden kunniaksi. Seura lähti heti kohta liikkeelle puistoon päin.