— Jäättekö silloin paikoillenne?
— Jään, teidän armonne.
— Hyvä. Minä lupaan sen.
Puoli tuntia tämän keskustelun jälkeen seisoivat kaikki linnan asukkaat nuoren herransa ympärillä, jonka hevonen jo hirnahteli linnan portilla. Kreivi Bernhard oli suostunut voudin pyyntöön ja käskenyt kaikkia alustalaisiaan osoittamaan ehdotonta kuuliaisuutta mestari Aatamille. Synkkää nurinaa sekautui hurraahuutoihin; nuori kreivi ei sitä huomannut, vaan laski täyttä laukkaa Turkuun päin. Yksi ainoa oli, joka itkettynein silmin katseli, kuinka hänen sininen hattunsa töyhtö vilahteli puitten välissä ja viimein tien käänteeseen katosi; se ainoa oli ankaran voudin tytär, tuo lempeä ja valkotukkainen Kreeta.
Tuskin oli kreivi poissa, kun mestari Aatami huusi esiin työnjohtajansa. — Korjatkaa pois olut! — huusi hän. Vetäkää esille vankirattaat, ja viekää Niilo linnaan. Kahdeksan uppiniskaisinta otetaan sotamieheksi. Lampelan poika telkitään myllytyrmään, ja hänen äitinsä häädetään heti paikalla torpastaan.
Pelko ja kauhistus valtasi läsnäolijat. Ainoastaan Lampelan vaimo uskalsi korottaa äänensä. — Voi, voi! — huusi hän valittavalla äänellä. — Voi uskotonta palvelijaa, voi uskotonta voutia!
Vuonna 1656 oli Suomessa monessa suhteessa surulliset ajat. Vihollinen oli hyökännyt ryöstäen Karjalaan; siinä sodassa ne Viipurin lukiolaiset ryhtyivät niin urhoollisesti Viipuria puolustamaan. Sato oli useissa paikoin ollut huono, rutto oli tulossa, Puolan sotaan tarvittiin kaikki sotakuntoiset miehet. Kuningas oli vastoin lakia otattanut sekä sen että seuraavan vuoden nostokkaat; rahvas nurisi ja sen mieltä kiihottivat salaiset urkkijat. Kansan uskollisuus kuningasta kohtaan pysyi järkähtämätönnä, mutta puutteensa ahdistamana kallisti se muutamin paikoin, varsinkin Turun tienoilla, korvansa puheille, joiden pitäjät koettivat uskotella, että viimeinen sotamiesten otto tapahtui kuninkaan tietämättä itsekkäiden virkamiesten toimesta, jotka sitten muka tahtoivat myydä otetut sotamiehet tanskalaisille ja venäläisille. Niinpä tapahtui, että siellä ja täällä syntyi melua, että rahvas vastusti sotamiehenottoa ja ainoastaan väkivallalla ja houkutuksilla saatiin tottelemaan esivallan käskyjä.
Mainiemen ympärillä asuva väestö, jota oli useiden vuosien kuluessa kiusattu ja köyhdytetty, oli herkkähermoisinta. Myöhään illalla samana päivänä kuin kreivi Bernhard oli matkustanut Turkuun, nähtiin kaksi miestä ja yksi vaimo soutavan nopeata vauhtia salmen yli mustan Jaanan majalle päin. Vanhus nukkui tai oli nukkuvinaan, mutta herätettiin ja pakotettiin avaamaan ovensa noille myöhäisille vieraille. — Onko paholainen teihin mennyt, — kiroili hän, — kun ette anna ihmisten olla yölläkään rauhassa. Ettekö tiedä, että voudin piiska vinkuu päänne päällä jo kello neljältä aamulla?
— Tiedämme kyllä, ja senpätähden me olemmekin tänne tulleet, — vastasi Lampelan vaimo, joka oli seurannut miehiä. — Mutta ei se tästä puoleen enää vingu, ja siihen on teidän, Jaana, meitä auttaminen.
— Minunko? — huudahti vanhus, ollen käyvinään ihmeisiinsä, vaikka hän varmaankin hyvin kyllä ymmärsi heidän asiansa.