Voitto oli saavutettu, mutta vaara ei ollut vielä ohitse. Oli vielä kaksi tai kolme tuntia aamuun. Peläten odottamatonta hyökkäystä tointuneen vihollisen puolelta, asetti Bertelsköld osan väestään rintamaan leirin eteen, sill'aikaa kuin toiset suurella vaivalla alkoivat raivata murrosta avatakseen tien jälkeen jääneille. Pitkästä matkasta, sateesta, taistelusta ja murhaamisesta ylen määrin uupuneet sotamiehet olisivat tahtoneet heti paikalla käydä ryöstämään. Johtajan voimakas ääni esti epäjärjestystä syntymästä; hänet nähtiin kaikkialla, väsymätönnä, järkähtämätönnä; hän palkitsi ja rankaisi yhtä pian; tällä hetkellä osoitti Bertelsköld, että hän oli kunnolla käynyt oppinsa suuren Kustaa Aadolfin koulussa. Rautaisen tahtonsa avulla onnistui hänen taas lujentaa sotakurin höltyneet siteet; vihollisella ei ollut tilaisuutta eikä haluakaan kostoon, ja kun viimeinkin tuo toivottu päivä koitti, huomattiin, että ruotsalainen sotajoukko oli menettänyt vain puolensataa miestä, joista osa oli eksynyt, osa kuollut tai haavoitettu. Hyvässä kunnossa, vaikkakin aivan voivuksissaan kokoontui sotajoukko valloitettuun leiriin.
8. VÄÄRÄ VALA OTTAA POIS ONNEN.
Se verinen tappio, jonka liettualaisten nostoväki oli kärsinyt, oli vain yksi tämän sodan monista vaiheista, jossa ruotsalaiset tuottivat tuhoa enemmän kuin saavuttivat todellisia etuja. Tapahtui se, mitä oli odotettu. Kun vihollinen päivän tullen oli saanut tietoonsa ruotsalaisten todellisen sotavoiman, kokoontui se taas kahta raivokkaampana niinkuin aalto sen veneen vanavedessä, joka on uskaltanut sen rauhaa häiritä. Bertelsköld sai panna liikkeelle kaiken sen älynsä ja erinomaisen sotataitonsa, jonka hän oli oppinut ensin Kustaa Aadolfin ja sittemmin Banérin ja Torstensonin koulussa, päästäkseen tasangon yli, jossa viholliset häntä joka taholla ympäröivät. Se onnistui hänelle, hän hankki väelleen tilaisuuden tarpeelliseen lepoon, virkisti sen voimia ja rohkeutta ryöstättämällä pari kolme aateliskartanoa, yhtyi De la Gardien jättämiin joukkoihin ja eteni aina Vilnaan saakka. Tuo kaikki onnistui hänelle tarkkaan laskettujen liikkeiden ja ankaran sotakurin avulla, ja edisti hänen tarkoituksiaan myöskin vihollisten eripuraisuus ja ryöstön halu. Sillä liettualaiset talonpojat olivat aatelisherrainsa ankaran sorron alaisina ja käyttivät mielellään tilaisuutta hyväkseen heitä nöyryyttääkseen ja ryöstääkseen. Kaikkialla, missä nostoväki kulki ruotsalaisten jäljessä, vapisivat linnat ja kartanot yhtä paljon oman väen kuin vihollisten vuoksi. Sekä ystävä että vihollinen hävitti kauheasti maata; kamaloita ilkitöitä tehtiin, mutta kerrotaanpa myöskin tältä hävityksen ajalta piirteitä jalosta uhrautumisesta ja orjien lempeitä herroja kohtaan osoittamasta liikuttavasta uskollisuudesta.
Bertelsköldin rohkeus ja menestys hämmästytti liettualaisia mitä suurimmassa määrässä; Ollen raakoja ja taikauskoisia selittivät he sen yliluonnollisella tavalla. Kolmekymmenvuotisen sodan jo puoleksi unohtuneet tarut suomalaisten loitsutaidosta uudistuivat; niin suuri oli liettualaisten pelko, että yksi ainoa suomalainen sotilas ainoastaan kättään nostamalla ja muutamia salaperäisiä sanoja lausumalla ajoi heitä laumoittain pakoon. Bertelsköld osasi mainiosti käyttää tätä taikauskoa hyväkseen. Vankien sallittiin ikäänkuin sattumalta olla läsnä kummallisissa taikatoimituksissa, joita oli tahallaan toimeenpantu heitä varten. Milloin nousi joksikin Liettuan jo aikoja sitten kuolleeksi suuriruhtinaaksi puettu sotamies luukun kautta lattian alta ja tarjosi kumartaen kenraalille suuriruhtinaallista kruunuaan. Milloin päästettiin salaa vapaaksi kesytetty kotka, joka sitten laskeutui Bertelsköldin olkapäälle vankien nähden. Milloin taas nähtiin kenraalin synkästi tuijottavan johonkin paikkaan kentällä ja tekevän salaperäisen merkin kädellään; kun hänen osoittamaansa paikkaa alettiin kaivaa, löytyi sieltä suuri varasto aseita ja ruokavaroja. Kaiken tämän näkivät vangit, jonka jälkeen heidän annettiin paeta. Tarkoitus oli vähällä onnistua. Pakoon päässeet liettualaiset levittivät mitä kummallisimpia juttuja. Mikä ihmisvoima olisikaan voinut vastustaa tuota mahtavaa päällikköä ja taikuria, joka tarpeen mukaan hallitsi henkiä, hallitsi ihmisiä ja eläimiä ja joka pulaan jouduttuaan vain tarvitsi osoittaa sormellaan maahan kaivattaakseen sieltä yltäkyllin ruokavaroja ja aseita?
Vaikkakin Bertelsköld oli haalinut kokoon kaikki saatavissa olevat ruotsalaiset joukot koko maasta, ei hänen armeijansa noussut täyteen 3,000 mieheen. Tällä vähäisellä sotavoimalla ei ajan pitkään voitu mitään sanottavaa saada aikaan. Bertelsköld tuumi sen tähden saavuttaa tarkoituksensa viekkaudella, ja luultavasti oli hän sitä varten saanut määräyksiä, jotka olivat alkujaan lähteneet Schlippenbachin valtioviisaasta päästä.
Ensiksi kääntyi hän tilanomistajain puoleen ja lupasi Ruotsin hallituksen puolesta laajentaa aatelin suuria etuoikeuksia. Kun se ei onnistunut, kääntyi hän kätyriensä kautta talonpoikien puoleen, luvaten heille vapautta maaorjuudesta ja kaikista ulosteoista, ja viittasipa vielä siihenkin, että he saisivat ryöstääkseen kaikki herrojensa linnat. Tämäkin yritys kilpistyi kansallisvihan kalliosta. Silloin turvautui Bertelsköld uuteen petokseen, joka oli yhtä rohkea kuin kaikki, mihin hän ryhtyi. Hän oli olevinaan kovasti suuttunut Ruotsin hallitukselle, joka tahtoi kukistaa urhoollisen ja mainehikkaan Liettuan kansan ja käytti häntä välikappaleenaan. Hän tahtoi sen vuoksi Liettuan säätyjen kanssa keskustella siitä, miten sovinto voitaisiin parhaiten aikaan saada, ja viittasi jotenkin selvästi siihen, että hän olisi valmis pettämään kuninkaansa, kun vain saisi korvaukseksi tarpeellisen määrän rahaa ja läänityksiä.
Liettualaisilla oli juuri siihen aikaan syksyllä jonkinlaiset valtiopäivät Vilnassa, jossa he valoja vannomalla ja suurta melua pitämällä sitoutuivat hävittämään ruotsalaiset viimeiseen mieheen. Bertelsköldin ehdotusta ei sen vuoksi otettu kuuleviin korviinkaan ja pidettiin sitä pikemminkin uupumuksen ja hätääntymisen merkkinä. Mutta vähitellen muuttuivat mielet. Huhu muukalaisen sotapäällikön liitosta paholaisen kanssa oli alkanut levitä ja herätti kaikkialla taikauskoista kauhua. Alettiin katsoa toivottavaksi, että tuosta noin vaarallisesta miehestä päästäisiin eroon niin vähällä kuin suinkin, ja tämän lisäksi vaikutti aateliin vielä toinenkin salainen syy. He näet alkoivat pelätä, että heidän talonpoikansa, kun maa kerran olisi vihollisista vapaa, alkaisivat vaatia korvausta vuodattamastaan verestä, ja että aatelin valta silloin joutuisi vaaranalaiseksi. Mutta jos tehtäisiin sovinto Bertelsköldin kanssa, voisi tämä väkensä avulla pitää kapinoivat talonpoikaisjoukot tarpeellisessa kurissa siksi, kunnes kaikki olot taas olisivat ehtineet entiselleen vakaantua.
Bertelsköld seisoi hyvin varustetussa leirissä Vilia-joen rannalla Vilnan ja Kownon välillä, kolme tai neljä penikulmaa ensinmainitusta paikasta, ja odotti sopivaa tilaisuutta anastaakseen tuon varakkaan kaupungin. Kun liettualaiset olivat keskenään paljon riidelleet ja kiistelleet, päätettiin viimeinkin panna toimeen yhtymys ruotsalaisen kenraalin ja kuuden mahtavimman herran ja kirkkoruhtinaan välillä sovintoehtojen tekemistä varten.
Oli paisteinen ja lämmin päivä, vaikka jo oltiinkin syyskuun loppupuolella. Kapealle kohdalle laitettiin joen poikki silta, jonka keskelle tehtiin teltta keskustelujen pitämistä varten. Molemmat puolueet olivat pyhällä sakramenttien päällä vannomallansa valalla sitoutuneet siksi päiväksi lakkaamaan kaikesta vihollisuudesta ja antamaan toisensa vapaasti tulla ja mennä. Varmemmaksi vakuudeksi sijoitettiin kummaltakin puolen sillan molempiin päihin kaksitoista samanlaisilla aseilla varustettua miestä. Vastapäätä ruotsalaisten leiriä toiselle puolelle joen olivat liettualaiset pystyttäneet telttansa, ja viettivät tanssien ja sotaisia lauluja laulaen odotettua, ruotsalaisten ikeestä pian tapahtuvaa vapautustaan.
Eräs tapaus, joka jo edeltäpäin olisi pitänyt olla arvattavissa, oli vähällä häiritä kokouksen jo heti alussa. Suomalaisten ja liiviläisten kesken levisi hämäriä huhuja siitä, että heidän päällikkönsä aikoi kavaltaa isänmaansa asian ja myydä väkensä viholliselle. Tyytymättömyys, joka alussa vain kuiskaillen kulki, muuttui vähitellen äänekkääksi ja uhkasi puhjeta ilmikapinaksi. Kenraali oivalsi vaaran ja kiiruhti sitä torjumaan. Hän kutsutti muutamia arvokkaimmista upseereistaan telttaansa ja uskoi heille aikeensa. Sen jälkeen lähtivät upseerit sotamiesten luo ja tarjoutuivat hengellään vastaamaan korkeimman päällikkönsä rehellisyydestä. Kiukustuneet ja epäluuloiset sotamiehet eivät heitä kuulleet, vaan paljastivat aseensa ja uhkasivat vihoissaan hakata kuoliaiksi kaikki petturit. Kapina kasvoi. Jaettiin rahaa, mutta turhaan. Sotamiehet huusivat, että kenraali ensin tahtoi ostaa ja sitten myydä heidät. Koko tuuma oli jo myttyyn menemäisillään. Bertelsköld oli kiukkuun pakahtumaisillaan. Silloin hyppäsi vallille nuorukainen, jalovartaloinen ja kauniin näköinen. Sotamiehet tunsivat Bernhard Bertelsköldin, tuon mustasilmäisen nuorukaisen, jota kaikki suosivat hänen urhoollisuutensa, rakastettavaisuutensa ja anteliaisuutensa vuoksi. — Toverit! — huusi hän äänellä, joka oli kaikuva, vaikkakin vielä hento; — onko täällä enää ketään niistä, jotka muinoin taistelivat isäni kanssa Breitenfeldin, Lechin ja Lützenin luona?