— On, on, — vastattiin usealta taholta, sillä siellä oli todellakin vielä sotavanhuksia, jotka, samoinkuin heidän kenraalinsakin olivat taistelleet sadoissa tappeluissa aina vuodesta 1630 alkaen.
— Missä on sitten teidän joukossanne se, — jatkoi nuorukainen vihan ja innostuksen puna hienoilla poskillaan hehkuen, — missä on se, joka uskaltaa syyttää isääni kreivi Kustaa Bertelsköldiä siitä, että hän kertaakaan olisi isänmaataan pettänyt ja mainettaan tahrannut? Hävetä saisitte, toverit, että huhuihin ja juorupuheisiin luottaen epäilette päällikköänne, joka kunnialla on palvellut Ruotsin kruunua kuusikolmatta vuotta, joka on ollut mukananne kaikissa vaaroissa, joka on vierellänne taistellut ja nälkää nähnyt ja janoa kärsinyt niinkuin halvin joukossanne. Uskallatteko sanoa petturiksi sellaista miestä?
Nuorukaisen sanat vaikuttivat. Sotamiehet alkoivat hävetä itseään tuon parrattoman pojan edessä, joka muistutti heille sotilaan velvollisuuksia ja kunniaa. — Ajat ovat kehnot, — mutisivat jotkut; — eihän enää voi tietää ketä uskoo.
— Isäni on kunnian mies, — huudahti kreivi Bernhard uudelleen tulistuen. — Hän on luvannut teille, niinkuin on luvannut vihollisellekin, panna toimeen tämän neuvottelun noudattaen mitä ankarinta rehellisyyttä. Te olette kuulleet, että hän on sen vannonut, ja se, joka vielä uskaltaa epäillä hänen sanojaan ja rehellisyyttään, sen leimaan minä valehtelijaksi ja kutsun hänet taistelemaan kanssani aseilla millä hyvänsä, olkoon hän sitten upseeri tai sotamies … sodassa on jokainen urhoollinen sotamies aatelismies. Te vaikenette; eikö ole ketään joukossanne, joka uskaltaa nousta syytöstään puolustamaan?
Sotamiehet olivat vaiti. Vakaumuksen kieli oli vaikuttanut ja kukistanut kapinan. He hajaantuivat vähitellen eivätkä enää halveksineet päällikkönsä heille toimeenpanemaa keskitystä. Kreivi Bernhard laskeutui alas vallilta ja meni isänsä telttaan. — Olen antanut kunniani takuuseen edestänne — sanoi hän yksikantaan, luoden isäänsä omituisen surullisen ja läpitunkevan katseen.
— Mene tiehesi, tee tehtäväsi äläkä pyytämättäni sekaannu asioihini, — virkkoi kenraali katsahtaen poikaansa synkästi silmiin… — Haaveilija! — lisäsi hän sitten heti lempeämmällä äänellä, — aina pysyt sinä vain äitisi poikana!
— Mitä aiotte tehdä, isäni?
— Seurata saamiani käskyjä, — vastasi kreivi Kustaa Bertelsköld.
Keskustelujen alkamisajaksi sovittu hetki läheni. Oli kello kaksitoista päivällä. Liettualaiset saapuivat ensiksi ja lähestyivät siltaa suurella komeudella. Heidän hevosensa kiilsivät kultaisissa heloissa, heidän puolalaiset lakkinsa ja kärpännahalla reunustetut takkinsa kimmeltelivät jalokiviä. Paitsi neljää parrakasta, käyrillä miekoilla aseistautunutta ylimystä, nähtiin heidän joukossaan kaksi pitkiin samettiviittoihin puettua piispaa, joilla kummallakin oli kädessä koukkupäinen, kalliilla kivillä silaeltu sauva. Nämä olivat päämiehiä, joiden tieltä toiset kunnioittaen väistyivät.
Kun tuo loistava seurue oli tullut sillan päähän, nousivat nuo kuusi neuvottelijaa maahan, jättäen hevosensa komeasti puetuille palvelijoilleen. Sen jälkeen vetäytyi seurue takaisin, nuo kuusi astuivat telttaan tulkin seuraamina, ja liettualaisten kaksitoistamiehinen henkivartioväki pysähtyi sillan päähän niinkuin sovittu oli.