— Bernhard — etkö sitten kuule, että rakastan sinua! Mitä välitän minä pakollisesti antamastani lupauksesta! Mitä välitän minä ankarasta isästäni! Mitä välitän miljoonien kirouksesta! Etkö vieläkään ymmärrä, että sinua rakastan? On olemassa mies, jonka oikeudet ovat suuremmat kuin hänen rakkautensa. Minä tiedän toisen, jonka rakkaus voisi olla suurempi kuin hänen oikeutensa — jos sillä vain olisi siihen uskallusta.
— Ota henkeni — se on sinun!
— Henkesi — niin, koko elämäsi, mutta ei kuolemaasi, Bernhard! Sinun tähtesi uhraan kaikki — puolison, sukuni ja isänmaani. Kaikki annan sinulle — kaikki, sillä minä rakastan sinua! Pyydä, ja minä täytän pyyntösi! Käske, ja minä tottelen sinua! Ei ole taivaassa eikä maan päällä mitään, jota voisin sinulta kieltää — ei mitään, paitsi sinut itsesi! Kaikesta, mistä luovun, pyydän vain yhden palkakseni, pyydän yhden suuren ja kallisarvoisen palkan: — pyydän elämäsi!
— Olenhan sanonut, että se on sinun.
— Hetken lupauksia vain — tiedätkö myöskin, mitä olet sanonut? Olethan vain kahdeksantoistavuotias. Ehkä jo huomenna, ehkä vuoden päästä, kymmenen vuoden päästä olet unohtanut, että Lodoiskaa olikaan olemassa. Kauniimmat, nuoremmat naiset ovat sydämesi sitoneet, — oi, sinähän olet niin kaunis ja niin ylevä, miksi eivät sadat naiset kilpailisi saadakseen sinut lempensä pauloihin! Mutta minä sanon sinulle, Bernhard, että minä en tahdo jakaa kenenkään kanssa, minä vaadin sinut kokonaan, yksinomaan itselleni. Jos olet minut unohtava, tulen minä elävänä tai kuolleena luoksesi ja sanon: Bernhard, minä rakastan sinua; muista että olet iäti minun! Ei mikään yö ole kylliksi musta, ei mikään paikka kylliksi kaukainen peittääkseen sinua minulta. Sinä pakenet merien poikki, ja minä seuraan sinua; sinä pukeudut valepukuun, kylmennät mielesi minua kohtaan, sysäät minut armottomasti luotasi — turhaan, minä seuraan sinua kuitenkin, minä kiedon käteni kaulaasi, painan suudelman tuolle ihanalle, tummien kiharain ympäröimälle otsallesi — noin! noin! — ja vaikkakin isket tikarin rintaani, niin tiedä, ettet voi minusta päästä — tulen luoksesi rinta verisenä, sydän muuttumattomana ja palavana ja painan kalpenevat huuleni sinun huulillesi — noin! — ja sanon sinulle niinkuin nyt, ikuisesti, ainaisesti, peruuttamattomasti, varmasti: Bernhard, minä rakastan sinua!
Taas uskalsi Bernhard katsahtaa noihin mustiin silmiin, jotka niinkuin kaksi palavaa aurinkoa polttivat häntä. Mutta ainoastaan hetkisen voi hän kärsiä niiden hehkua; hänen päänsä vaipui uudelleen Lodoiskan polvelle ja hän vastasi rakkaudesta väristen:
— Mitä pyydät minulta?
— Vanno, että aina rakastat minua.
— Varo itseäsi, Lodoiska! Kaksinainen kohtalo seuraa minun sukuani. Sitä seuraa siunaus, joka tuottaa meille itsellemme alituista onnea, kun vain täytämme sen ainoan ehdon, ettemme vanno väärää valaa, sillä se ottaa pois onnen. Mutta meitä seuraa myöskin kummallinen, synkkä kirous, joka vaikuttaa, että kun me itse yhtä mittaa menemme eteenpäin vallan ja kunnian tiellä, niin onnettomuus meidän ympärillämme iskee kuin korppikotka saaliiseensa, tuottaa tuhoa ystävillemme ja tappaa ne, jotka meitä rakastavat. Ei, Lodoiska, hurmaajani, niin julma en ole, että sitoisin sinun kohtalosi omaan kohtalooni. Yksin tahdon poistua rakkauteni kanssa, sillä rakkauteni on kuolema — minä tahdon rakastaa sinua niin syvästi, että iloitsen toisen helmassa nauttimastasi onnesta… Tiedätkö, Lodoiska, että suurin ja puhtain rakkaus on se, joka ei mitään muuta pyydä kuin sen onnea, jota rakastaa? —
Ruhtinatar hypähti ylenkatseellisesti seisoalleen. — Oo, te pohjolan miehet, — sanoi hän ylpeästi, — kuinka vähän te ymmärrätte, mitä ikuinen rakkaus on! Kun rintanne on lumesta ja sydämenne on jäätä, niin luulette, että kaikkien sydänten tulisi tyytyä teidän kalpeaan, haaleaan rakkauteenne, joka ei ole mitään muuta kuin olkitulta, mikä palaa tänään ja sammuu huomenna, voimatta virittää ainoatakaan tunnetta hehkumaan. Menkää, kreivi Bertelsköld, ja viekää mennessänne korkea ja puhdas rakkautenne, joka ei mitään pyydä silloin, kun voisi kaikki saada — menkää ja hakekaa pohjolastanne sydän, yhtä paleltunut ja kylmä kuin omanne on; kuvailkaa, houkkio, rakastavanne, vaikka vain sydämetöntä siveysoppia saarnaatte, ja lohduttakaa itseänne sillä, ettette aavistanut, ette tuntenut ettekä ansainneet sitä rakkautta, joka yksin ansaitsee oikeaksi rakkauden nimen. Kreivi, te olette liika pikkumainen minulle — te olette pelkuri!