Bernhard hypähti seisoalleen ja hänen poskensa hehkuivat. — Ruhtinatar! — huudahti hän ja heitti häneen suoran, rohkean ja ylpeän silmäyksen, — punnitkaa sananne, kun puhutte suomalaiselle sotilaalle! On sanoja, jotka loukkaavat, vaikka olisi kuinkakin kaunis se nainen, joka ne lausuu. Kautta taivaan, te luotatte liiaksi siihen, että olette nainen — ja nainen, jota minä rakastan.
— Minä uudistan, kreivi Bernhard, te olette pelkuri. Te kieltäytte vannomasta sitä valaa, minkä minä pyydän, ja minä sanon teille, miksi te sen teette. Te aavistatte tulevanne rikkomaan valanne ja te pelkäätte, että se on onnenne kukistava. Kaikkien pyhimyksien nimessä, häväistyksenne on kahdenkertainen — se on uskottomuutta ja pelkuriutta samalla kertaa — ja minä olen nainen, te olette oikeassa, muutoin en saisi rankaisematta teitä loukata. Menkää, hyvä herra, menkää! menkää! — huudahti tuo intohimoinen tyttö, jonka viha oli yhtä rajaton kuin hänen rakkautensa, — menkää — minä en ole koskaan rakastanut teitä, minä vihaan, minä inhoan teitä!
Ja vihansa vimmassa vaipui ruhtinatar Lodoiska ruohopenkille ja alkoi tammen runkoon nojaten itkeä niin hillittömästi kuin itkee hemmoiteltu lapsi, kun ei hänen kaikkia oikkujaan täytetä. Tekikö hän sen tarkoituksella? Vai oliko hänen itkunsa luonnollinen? Siihen on vaikea vastata; mutta missä onkaan se mies, jota eivät ainakin kerran hänen elämässään kauniin naisen kyynelet olisi voittaneet? Bernhard oli niin nuori, niin kokematon; hän ei käsittänyt rakkauden kavalia keinoja, hän tunsi vain sen huumaavan, vastustamattoman voiman; hän käsitti vain, että tuossa hänen jalkojensa juuressa oli tyttö hänen tähtensä kyyneliinsä menehtymäisillään, pakahtumaisillaan suruunsa äärettömästä uhraavasta rakkaudestaan häneen, joka oli sysännyt hänet luotaan — siinä oli kylliksi, hän ei muusta huolinut, hän syöksyi polvilleen itkevän tytön eteen, suuteli hänen kättään, vakuutti tuhansin valoin, että hän ei ketään koko maailmassa rakasta niinkuin häntä, yksin häntä — ja Lodoiska ei sysännyt häntä luotaan, hän nautti voitostaan, antoi hänen rukoilla kauan, ja kun hän viimein käänsi kauniin päänsä tammen kyljestä ja taas katsahti häneen noilla mustilla, tulisilla silmillään, jotka polttavat sydämen tuhaksi, niin silloin tarvittiin enää vain pieni silmäys kauniiden kulmien alta, tuskin kuuluva rukous hymyileviltä huulilta, ja Bernhard huudahti:
— Niin, niin, minä vannon elämäni onnen kautta, vannon kaiken kautta, mikä on minulle pyhää ja kallista, rakastavani sinua, yksin sinua kuolemaani, hautaani saakka, ja jos minä rikon valani, niin tullos, elävänä tai kuolleena, vaatimaan minua siitä tilille!
— Minä otan vastaan valasi ja aion pitää sen omanani! — vastasi Lodoiska säihkyvin silmin. — Ota osaltasi sydämeni ajaksi ja iankaikkisuudeksi!
Aurinko oli jo laskeutunut tammipuitten latvojen taa, kuu kimmelteli hiljaa juoksevan joen pinnalla ja yhä vielä kaikui Bernhardin kitara Lodoiskan jalkojen juurella hämärässä puutarhassa. Nuo onnelliset, he eivät aavistaneet, että sill'aikaa kuin lempi kevään lemua hengitti, saapui vaara Radzynin linnan portista.
Hengästyneenä syöksyi Lodoiskan uskottu palvelija puutarhaan. — Ruhtinas tulee! — huusi hän, — ja melkein samassa tuokiossa seisoi nuori ruhtinas Radzivil paljastettu miekka kädessä pienen puutarhan portilla. Lodoiska heittäysi väliin, ruhtinas nakkasi hänet raivoisasti luotaan sanallakaan häntä puhuttelematta. — Vihdoinkin tapaan sinut täällä, sinä petollisen isän petollinen poika! — huusi hän vihaa kuohuen.
Bernhardilla oli tuskin aikaa vetää miekkansa, sillä vaikka Radzivil muuten olikin jalo ritari, noudatti hän nyt espanjalaista sääntöä: tällaisissa tiloissa ei tapella — vaan tapetaan.
Miekat kilahtivat vastakkain hämärässä kuutamossa. Onni ratkaisi riidan; ruhtinas ei nähnyt mitään, ei kuullut mitään, mustasukkaisuus ja kostonhimo olivat hänet kokonaan vallanneet. Onneton, urhoollinen nuorukainen! Pari kolme hyökkäystä tehtyään väistyi hänen vastustajansa nopeasti syrjään, Radzivil syöksi miekkansa tammen runkoon ja samassa silmänräpäyksessä lävisti kreivi Bernhardin miekan kärki hänen rintansa.
Radzivil kaatui vereensä, ja Bernhard kiiruhti Lodoiskan luo. — Pakene! Pakene pian! — huusi tämä. — Tässä on takaportin avain. Pian — isäni muuten tappaa meidät molemmat.