— Kuinka voisin jättää sinut hänen kostolleen alttiiksi — ei ikinä! — vastasi Bernhard vielä hämmennyksissään äskeisestä taistelusta, sillä kahdeksantoista vuotiaana ei kylmäverisesti oteta ihmistä hengiltä.
— Tahdotko sitten tuhota meidät molemmat? — kuiskasi ruhtinatar. — Pakene! Kun isäni tulee, sanon minä hänelle, että tahdoit pakottaa minua päästämään sinut vapaaksi ja että ruhtinas on kaatunut minua puolustaessaan. Hyvästi — me tapaamme vielä toisemme! Muista valasi!
Ja Lodoiskan viimeinen polttava suudelma huulillaan riensi Bernhard sykkivin sydämin vapauteen ja uusiin vaaroihin.
10. VÄHÄ BELT.
Taas on kulunut viikkoja ja kuukausia, ja tuo muistorikas vuosi 1658 on alkanut. Ruotsin kuninkaan "neliskulmainen" onni oli pyörinyt eteenpäin kuin kiitävä pallo, milloin voittoja tuottaen, milloin tappioita, milloin herättäen hurmaavia toiveita, milloin niitä pettäen, mutta aina tallaten vainioita, hävittäen kyliä ja kaupungeita ja kansojen hyvinvointia, ja levittäen miekan, tulen ja ruton kauhua kaikkialle, missä kulki. Kaikista noista ylpeistä unelmista, jotka kohosivat uusia kruunuja ja uusia maita Veikselin varrelta tavoittelemaan, mitä oli niistä jäljellä? Ei muuta kuin muisto eräistä väkivallan töistä, muisto muutamista urotöistäkin, ei muuta kuin joitakin verisiä lehtiä lisää ajan suureen kirjaan, ja sen lisäksi melkein kuolluksiinsa vaipunut vihollinen ja äärettömiin ponnistuksensa vaipumaisillaan oleva oma kansa. Mikä katkera neuvo valloittajalle, mikä ikuinen opetus sille, joka valtansa miekkaan perustaa! Kuinka harvat olivatkaan enää elossa niistä, jotka olivat lähteneet valloitettuun Puolaan! Vähän oli heitä enää jäljellä vastaisia sankaritöitä, isänmaan palvelusta ja omaa onneaan varten! Tuskin oli heitä, enää kymmentä tuhatta, ja nekin sodan villitsemiä, röyhkeitä ja raakoja, jotka alituisissa taisteluissa ja vaaroissa alituisilla ryöstö- ja hävitysretkillä olivat tottuneet rauhan hiljaisempaa onnea ylenkatsomaan ja halveksimaan kaikkia muita yhteiskunnan perussääntöjä paitsi raudankovaa sotakuria. Millä tunteilla ovatkaan noista miehistä ne harvat, jotka sittemmin isänmaahansa palasivat, katselleet kirkkoja ja rauhallisia hautausmaita, joita he vieraassa maassa olivat tottuneet häväisemään, millä tunteilla maanmiehen rauhallisia majoja, joita ennen olivat polttaneet, puolisojen ja tyttärien rakkautta, jota olivat häväisseet, peltojen huojuvia tähkäpäitä ja niitä rauhallisia kotitoimia, joita he olivat saaliinhimossaan hävittäneet? Parhaimmat heistä ovat silloin pyyhkäisseet otsaansa kädellään ja heränneet kuin ilkeästä unesta, mutta useimmat ovat säilyttäneet sotaiset tapansa, väkivaltaisen, saaliinhimoisen luonteensa kautta koko elämänsä, ja heidän kotimaansa on saanut siitä kärsiä. Sillä se sota, jota isänmaan puolustukseksi käydään, on jalo sota, joka lisää kansojen voimia ja ylentää heidän mieltään, jotavastoin sota semmoinen, minkä tarkoituksena on vieraiden maiden valloittaminen, useinkin on kuin tiikeri, joka verenhimoisena lopulta syö suuhunsa omat sikiönsä.
Tuo urotöistä kuuluisa, mutta lopulta onneton Puolan sota oli hankkinut Kaarle Kustaalle ja Ruotsille kolme uutta vihollista: Venäjän, Itävallan ja Tanskan. Kahta edellistä pidettiin aisoissa pienemmällä sotavoimalla, jotavastoin kuningas tavallisella rohkeudellaan koetti pelastaa itseään tuottamalla Tanskalle vaurioita. Sentähden luopui hän Siebenbürgenin ruhtinaasta, Rákóczista, jonka kanssa hän vielä keväällä 1657 oli harhaillut Puolassa ja sitä hävittänyt, ja vetäytyi vähäisen sotavoimansa kanssa Preussiin sekä sieltä kesemmällä Pommeriin, sittenkun Tanskan kuningas kevytmielisesti oli julistanut hänelle sodan. Ainoastaan 6 tai 8,000 miestä oli kuninkaalla ja Otto Stenbockilla vietävänä odottavan Wrangelin avuksi — mutta nämä miehetpä olivatkin sadoissa vaaroissa koeteltuja, järkähtämättömän urhoollisia sotilaita, jotka kykenivät musertamaan kymmenkertaisesti voimakkaamman vastustajan ja joiden avulla miltei voi onneaankin vastaan asettua. Pommerista lähti kuningas 13,000 miehen suuruisella sotajoukolla Mecklenburgin kautta Holsteiniin, huoahti hetkisen Hampurin edustalla ja marssi sitten Torstensonin ennen kulkemaa tietä Juutinmaalle.
Kuninkaan onni oli erinomainen. Heinäkuun 23 p:nä hyökkäsi hän Holsteiniin. Elokuun lopulla oli hän koko tämän maan valloittanut, sen lisäksi Slesvigin ja eteläisen Juutinmaan ja tunkenut Tanskan jäljelle jääneen sotajoukon Fredriksudden linnaan, tuohon samaan Fredericiaan, joka sittemmin on tullut niin kuuluisaksi tanskalaisten slesvig-holsteinilaisista saavuttaman loistavan voiton kautta. Tällä kertaa, v. 1657, ei Fredericiassa oltu niin onnellisia; tuon mahtavan ja hyvin varustetun linnoituksen, jossa oli 5,000 miestä, valloitti Wrangel lokakuun 24 p:nä aamulla rohkean yöllisen hyökkäyksen jälkeen ja 3,000 miehen avulla, jotka olivat Puolankin voittaneet.
Tanskalaiset joutuivat kauhun valtaan ja Kaarle Kustaa alkoi miettiä koko Tanskan valloittamista. Fredericiasta ei ole Vähän Beltin kapeimman kohdan yli Fyenin Middelfartiin kuin niukka penikulma.
Talvella 1643-1644 oli Torstenson tehnyt rohkean päätöksen kulkea jäätyneen Beltin yli Seelantiin, mutta kohtalo oli säästänyt tämän kunnian hänen oppilaalleen, ja tuuma meni sillä kertaa myttyyn, kun talvi oli lauhkea eivätkä siis Beltin aallot jäätyneet. Kaarle Kustaan rohkea pää käsitti oikeaksi mestarin tuuman ja hän päätti panna sen toimeen. Tanska tulisi voitetuksi ja kaikkien katkerain vihollistensa joka taholta uhkaama Ruotsi pääsisi voitolla taistelusta, jossa sen jo oli ennustettu tappiolle joutuvan.
Ennenkuin nämä suuret tapahtumat toteutuivat, on meidän hetkeksi pysähtyminen Koldingin läheisyyteen, kolme penikulmaa lounaaseen päin Fredericiasta, jossa tapaamme kaksi tämän kertomuksemme päähenkilöä.