Ja sen sanottuaan riensi kuningas pois, ja kuningatar jäi kummissaan ja vihoissaan miettimään tapausta, josta hän ei käsittänyt alkua eikä loppua.
Ei ollut muuta jäljellä kuin hiljaa hiipiä takaisin pappilaan. Taru ei tiedä, tapahtuiko matkalla enää mitään muita seikkailuja, ja luultavaa on, että yhden miehen rohkeus ja viiden naisen viekkaus riitti kaikkia vaaroja torjumaan. Mutta hääkansa, joka oli yhtä hidastuumaista kuin muutkin Suomen asukkaat, oli vasta kuninkaallisten poistuttua päässyt selville, mikä kunnia heidän tietämättään oli häätalolle tapahtunut. Ja nyt vasta purkausi sen rakkaus kuninkaalliseen huoneeseen ilmoille kaikuvana hurraahuutona, joka kuului illan tyynessä aina pappilaan saakka.
Mutta Saltvikin Kreeta painoi vedet silmissä pikku Pekkansa rintaansa vasten ja virkkoi: — Onneton lapsi, sinä olet rikkonut kruunun.
Pekka hämmästyi vähän, vaikkei hän mitään ymmärtänyt. Mutta sen verran hän kuitenkin ymmärsi, että hän oli tehnyt jotakin pahaa. Hän seistä tökötti vähän aikaa hyvin mietteissään; sitten sanoi hän: — Älä ole vihainen, äiti! Kuningas rikkoi hevoseni ja antoi minulle toisen sijaan. Jos minä olen rikkonut hänen kruununsa, niin teen minä hänelle toisen sijaan. Älä nyt ole vihainen äiti, älä!
Kreeta hymyili: — Mitäpä ei lapsi luulisi osaavansa!
Mutta varmaa on, ettei ruhtinatar Julianasta tullut Kaarle XII:n äitiä. Kuka tietää, miltä olisi pohjoismaissa näyttänyt, jos niin olisi käynyt? Tuli päivä, jolloin tuo Ruotsin kuningattareksi aiottu nainen luki itselleen onneksi, kun voi peittää hairahduksensa kauppiaan nimen suojaan — kun hänen täytyi vaihtaa sen kruunun loisto, joka hänen nuorena ollessaan oli hänen päänsä päällä kimallellut, väkinäiseen maanpakolaisuuteen, tahrattuun nimeen, katumukseen ja unhotukseen. Kaunis ruhtinatarparka — kuka heittää päällesi ensimmäisen kiven?
Mutta palatkaamme luomaan viimeinen silmäys kuninkaan metsästykseen.
Syyskuun 6. päivä v. 1671 oli määrätty lähtöpäiväksi. Kuningatar ja valtioneuvokset lähtivät iloisin mielin Ahvenanmaan rannoilta, mutta kuningas ja kaikki nuorimmat hovin jäsenet heittivät kaipauksella hyvästinsä vapaalle elämälle raittiin luonnon ja metsien helmassa. Kuiskailtiin, että jotkut nuoremmat aatelismiehet olivat aikoneet täällä julistaa kuninkaan täysi-ikäiseksi vuotta ennen laillista aikaa, ja samalla itsevaltiaaksi; tämä tuuma ei kuitenkaan toteutunut. Ja hyvä oli, että niin kävi; yksinvalta ennätti tulla vielä sittenkin, kun sen aika oli valmis.
Kuninkaallisten käynnin johdosta tapahtui useita laupeudentöitä. Kirkot ja köyhät lienevät saaneet melkoisia lahjoja; kirkonkirjat, jotka Isonvihan aikana hävisivät, eivät niistä mitään tiedä. Muuan Ahvenanmaan reippaimmista metsästäjistä, joka oli kaatanut hirven ja joutunut kuolemaan syypääksi, sai armon kuninkaalta. Hirviä korkeine, komeine sarvineen nähtiin vielä neljäkymmentä vuota tämän jälkeen Ahvenanmaan lehdoissa. Mutta Isoviha, joka tuhosi niin paljon, tuhosi nekin. V. 1710, kun vihollista odotettiin, surmattiin suurin osa niistä Ruotsin hallituksen käskystä; lihat suolattiin ja nahkoista tehtiin sotisopia Kaarle XII:n ratsumiehille, vihollinen ampui loput. Sen jälkeen harhaili vielä yksi ja toinen hirvipari entisillä laitumilla, kunnes v. 1778 viimeinen hirvi ammuttiin Flakan tilalla Lemlannin pitäjässä.
Tämä Kaarle XI:n ensimmäinen retki Suomeen oli myöskin viimeinen. Kuninkaallinen fregatti oli valmiina nostamaan ankkurinsa, sadat liput liehuivat sen mastoissa, veneet työnnettiin rannasta — nuo lukuisat joukot, jotka ylt'ympäriinsä seisoivat rannoilla ja veneissään soutelivat lähtöä katsellen, kohottivat tuhatkertaisen hurraahuudon rakastetulle kuninkaalleen — ja fregatin kanuunat vastasivat. Kun viimeisen laukauksen savu oli haihtunut, nähtiin kuninkaan paljastetuin päin heiluttavan hattuaan jäähyväisiksi — ja kohta uursi komea laiva leveän uomansa laineeseen, joka kullalle kimalteli iltaruskon paisteessa.