5. LAPSET HORNASSA.
Ennenkuin annamme tämän kertomuksemme edistyä, on meidän palattava ajassa noin neljä kuukautta takaisinpäin. Oli Valpurin aika v. 1671. Maa oli juuri paljastunut, ja muutamia ihania, lämpimiä sadepäiviä oli seurannut yhtä ihania poutapäiviä; keveä höyry kohosi kellahtavan maan pinnasta, josta ensimmäiset vihreät heinänkorret alkoivat pistää näkyviin; olisi miltei voinut luulla kuulevansa, kuinka ruoho kasvoi; hetki hetkeltä kävivät niityt vihreämmäksi, ja puut tulivat urvelle.
Ja taasen me olemme Mainiemen seuduilla vähän matkaa Turusta. Sen jälkeen kuin viimeksi kävimme täällä noin viisitoista vuotta takaperin, on kaikki käynyt iloisemman ja ystävällisemmän näköiseksi. Suuri on vielä köyhyys matalissa majoissa, jotka ylpeää linnaa ympäröivät; mutta se puute, epätoivo ja viha, joka vallitsi siellä kreivi vainajan aikana, on paljon vähennyt. Kreivi Bernhard Bertelsköld on ottanut toisen voudin linnaansa; vanha mestari Aatami on alustalaisten kostoa peläten muuttanut Turkuun asumaan, niinkuin lohikäärme vartioidakseen niitä rikkauksia, joita hän oli köyhiltä talonpojilta kiskonut. Uusi vouti on saanut isännältään ankaria määräyksiä kohdella säälivästi talonpoikia sekä auttaa ahkerimpia heistä pienillä rahalainoilla ja köyhimpiä heidän verojaan vähentelemällä. Sillä tavoin ovat monet autiot talot taas tulleet asutuiksi, kesantopeltoja on jälleen kylvetty; voisi jo toivoa parempien aikojen koittavan, jos vain aatelisten tilain talonpojilla olisi jotakin varmuutta tulevaisuudestaan. Mutta ken voi taata hänelle, ettei hänen nykyisen lempeän isäntänsä jälkeen kerran tule hirmuvaltias, joka taaskin kohtelee alustalaisiaan kuin järjettömiä luontokappaleita? Ja niin teki talonpoika työtä vain huomisesta huolimatta, ollen tyytyväinen, kun sai rauhan ja leipää siksi hetkekseen; mutta vastaisia viljelyksiä ja tulevan polven parasta ei kukaan ajatellut, sillä kukapa olisi tahtonut tehdä työtä jonkun uuden mestari Aatamin hyväksi?
Noin neljänneksen päässä linnasta oli Arvion kylä, tuo sama, joka melkein kokonaan oli hävitetty kapinan jälkeen mestari Aatamin aikana. Suurin osa väestä oli ulkotyössä, kun iltapäivä oli niin kaunis; kylän läpi kulkevalla tiellä nähtiin yksinäinen eukko kulkemassa. Hän oli kokonaan mustaan puettu, ja hänen vaatteensa olivat karkeasta, mutta puhtaasta villakankaasta. Kangistuneesta vartalosta päättäen hän oli jo hyvin vanha, vaikka hänen terävät, läpitunkevat silmänsä ilmaisivatkin älyä ja toimeliaisuutta, samalla kuin hänen reippaat liikkeensä osoittivat ruumiinvoimia, joita vanhuus ei vielä ollut voinut huomattavasti murtaa.
Jos tarkemmin tarkasteli vanhusta, niin tunsi hänet helposti "Mustaksi Jaanaksi", jonka lukija muistanee edellisestä kertomuksesta. Se, joka ei häntä tuntenut, olisi voinut luulla häntä noin kuusikymmenvuotiaaksi; toiset tiesivät hyvin kyllä, että hän oli ainakin seitsemänkymmenenviiden vuoden ikäinen. Nähtiin hänen varovasti astuvan tietä myöten ja silloin tällöin katsahtavan taloihin. Niin pian kuin ei luullut tarvitsevansa mitään pelätä, pistäytyi hän nyyttyineen tupaan, viipyi siellä hetkisen, palasi nyytty yhä suurempana ja jatkoi matkaansa toisiin taloihin. Mitä oli hänellä siellä tekemistä, ja mitä toi hän sieltä?
Ettei mitään epäluuloja syntyisi henkilöä kohtaan, joka tavallaan on vanha ystävämme, tahdomme seurata häntä noille retkille. Ensimmäisessä talossa oli emäntä kotona ja kirnusi voita. Musta Jaana otettiin ystävällisesti vastaan, suljettiin hetkiseksi maitohuoneeseen ja kun hän lähti pois, oli hänellä pari uusia sukkia mytyssään, ja monet hartaat kiitokset seurasivat häntä. Toisessa talossa oli parinkymmenen vanha tyttö kotona pieniä lapsia kaitsemassa. Tännekin oli Jaana yhtä tervetullut, tehtiin tuli takkaan ja hiiloksesta povattiin tulevia asioita. Ennustukset lienevät olleet nuoren tytön mieleen, silla Jaanan poistuessa talosta oli hänen nyyttyynsä ilmaantunut iso juusto. Kolmannessa talossa oli isäntä kotona ja sairasti. Jaana kutsuttiin sisään, mutta tuli väkinäisesti; hän suostui kuitenkin lukemaan sairaan parantumiseksi ja sai siitä palkakseen kirkkaan hopeatalarin ja luvattiin vielä toinenkin, jos mies huomenna voisi mennä ulos. Neljännessä talossa tuli häntä vastaan piika, veti hänet perässään navettaan ja kertoi kuiskaten, että hänen sulhasensa oli hänet jättänyt, jonka vuoksi Jaanan pitäisi valmistaa hänelle taikajuoma. Tarina ei kerro, minkä vastauksen tyttö sai, mutta varmaa on, että Jaana sai siitä parin uusia sukkanauhoja. Viidennestä talosta ajettiin hänet uhkauksin ja ankarin sanoin; emäntä syytti häntä siitä, että hän oli varastanut villoja pääsiäisyönä ja pilannut karjan lypsämättömäksi. Kuudennessa talossa otettiin hänet taas ystävällisesti vastaan, kun hevonen oli sairastunut ja uhkasi kuolla. Jaana antoi hevoselle viinaa, sitoi pussin sen kaulaan ja sai kapan suoloja vaivainsa palkkioksi. Seitsemännessä talossa tarvittiin oluenpano-onnea; Jaana pesi astiat pihlaja- ja kanervavedellä, jonka tiettiin onnea antavan, ja sai tästä työstään palkkioksi kaksi leipää ja pari naulaa voita. Niin kulki hän talosta taloon; lopulta oli hänellä niin suuri kuorma selässään, ettei hän enää luullut voivansa enempää kantaa tällä kertaa. Ja kun jo ilta pimeni, näki hän hyväksi lähteä kotimatkalle, eikä enää ollut huomaavinaan niitä viittauksia, joita hänelle tehtiin melkein joka talosta tien varrella. Sillä tällaisia käyntejä ei tapahtunut joka päivä, ja Jaanalla oli työtä toisissakin kylissä. Sentähden tahtoi kukin käyttää tilaisuutta hyväkseen.
Sillä välin olivat miehet alkaneet töistään palata, ja Jaanasta oli parasta olla heitä tapaamatta. Hän tiesi, että useimmat heistä häntä pelkäsivät, mutta hän tiesi myöskin, että monet syyttivät häntä kaikesta pahasta, jota kylässä tapahtui, ja jotkut olivat uhanneet antaa hänet ilmi, mikä näihin aikoihin olisi ollut arveluttava asia. Hän oikaisi sen vuoksi niittyjen poikki ja kääntyi siitä syrjäpolulle, joka vei metsän läpi rantaan.
Sinne oli vielä noin neljänneksen matka ja vaikka vanhus astuikin reippaasti eteenpäin, valahti ilta-aurinko puitten latvojen taa hänen vielä metsässä ollessaan. Yö tuli, ja tuskin on luonnossa mitään rakastettavampaa kuin pohjolan toukokuun yö, kun pimeyden huntu hienoisena väikkyy puiden ja pensaiden yllä niinkuin hyvä, miellyttävä uni, samalla kuin laulurastas tummassa havumetsässä helkyttelee surullisen kauniita laulujaan. Olipa vielä toinenkin laulaja, jonka ääni kuului kauempaa järven rannalta ja jota kuunnellessaan rastas lakkasi laulamasta; se oli satakieli, joka silloin samoinkuin nytkin oli rakas ulkomaan vieras Suomen etelärannalla.
Jaana kiirehti kulkuaan, sillä olisihan joku ilkiö voinut ottaa rannasta hänen veneensä, ja silloin hän olisi saanut viettää metsässä yönsä. Hänen noin yksin kävellessään kauniina yönä ja muistellessaan menneitä aikoja, hän kuuli metsästä oudon äänen. Ei se ollut teeren kuherrusta, ei suden ulvontaa, ei kehrääjän hurinaa eikä ruisrääkän narinaa. Se oli itkevän lapsen ääni.
Jaana rakasti lapsia ja meni sinnepäin, mistä ääni kuului. Pitkän kierroksen tehtyään löysi hän kolme lasta, pojan ja kaksi tyttöä, kaikki noin neljän tai viiden vuoden vanhoja, kyyristyneinä puun juurelle. Kaksi heistä nukkui viattomuuden unta kostealla maalla, mutta toinen tytöistä oli valveilla ja itki itsekseen nälästä ja pelosta vavisten.