Jaana meni lasten luo. — Miksi olette yksin metsässä? — kysyi hän.
— Voi, voi, — valitti tyttö, — kun me menimme ensi kerran paimeneen tänä päivänä, niin alkoi sataa puolenpäivän aikana, ja siellä oli niin kaunis sateenkaari. Tommu sanoi: otetaan kiinni sateenkaari, se on aivan lähellä mäen rinteessä. Mutta kun me tulimme sinne, oli se vielä vähän kauempana, ja niin menimme me yhä edemmä metsään, emmekä enää osanneetkaan kotiin.
Jaana hymyili melkein surullisesti. Ehkä ajatteli hän sitä, kuinka nämä lapset olivat koettaneet sateenkaarta tavoittaa, niinkuin ihmiset koettavat tavoittaa onneaan. He sanovat niinkuin lapset: se on aivan lähellä, ottakaamme kiinni se! Ja kun he tulevat sinne, on se taas hiukan matkaa edempänä, ja kun he taas sinne saapuvat, näkyy se kimmeltävän kaukana pilvissä, ja niin seuraavat kuolevaiset ihmiset sen katoavia jälkiä, kunnes lopulta eksyvät synkän metsän syvyyteen.
— Seuratkaa minua, — sanoi Jaana, — niin saatte maata yötä tuvassani. Huomenna näytän teille tien kotiinne.
Nukkuvat saatiin vaivoin heräämään, ja niin jatkoi koko seurue matkaansa rantaan. Lapset kulkivat äänettöminä ja peloissaan; he tunsivat kyllä mustan Jaanan ja olivat kuulleet, millainen hän oli; ehkä he olisivat mieluummin jääneet metsään kuin häntä seuranneet, mutta he eivät uskaltaneet pelkoaankaan ilmaista. Tommi vain rohkeni itku kurkussa virkkaa: — En minä tahdo peikon mukana metsään mennä; minä tahdon mennä kotiin äidin luo.
— Me tahdomme mennä kotiin äidin luo, — nyyhkyttivät tytötkin.
— Ka, mitäs te nyt, pikku hupakot? — toruskeli Jaana. — Äiti nukkuu, ja kylään on puolen penikulman matka. Kas niin, tassutelkaa nyt vain perässä; minä annan teille voileipää ja maitoa.
Voileipää ja maitoa! Jokainen, joka on ollut lapsi ja ollut nälissään, tietää, mikä viehätys on noilla sanoilla, jotka sillä kertaa sisältävät kaiken maallisen onnen ja makeuden! Kyynelet herkesivät vuotamasta ja lapset tallustelivat eteenpäin uusin voimin; ainoastaan toinen tytöistä taittoi välistä pieniä oksia ja ripotti niitä jälkeensä polulle. — Miksi noin teet? — kysyi toinen tytöistä. — Hiljaa! — kuiskasi toinen. — Mummo on kertonut tytöstä, jonka peikko ryösti ja vei metsään, mutta joka ripotti oksia jäljelleen tielle, ja sittenkun hän näki ne oksat, niin osasi hän niitä myöten kotiinsa.
Jos Jaana olisi nuo sanat kuullut, olisi hänellä ollut syytä vavista. Kun jokin aate, ennakkoluulo tai mikä käsitys tahansa on tarttunut ihmisten mieliin, niin näkyy sen merkitys ja tärkeys kaikista parhaiten siitä, millaisena se lasten suusta kuullaan. Jos he eivät siitä mitään tiedä, niin voi olla varma, ettei tuo aate vielä ole juurtunut eikä muuttunut sydämen asiaksi. Mutta jos se alkaa lasten huulilla kummitella, silloin iloitkoon se, joka siitä hyötyy, mutta vaviskoon se, jota se voi vahingoittaa, sillä silloin on aate mennyt kaikkien mieliin, tunkenut perheiden kaikkein sisimpään, jopa yksin äidin maitoonkin, eikä sitä voida miespolviin hävittää.
Siihen aikaan, jota tässä kuvailemme, oli usko noitiin ja taikuuteen tuollainen luulo, joka, vaikkakin jo ikivanha, taas on uudelleen leimahtanut ilmituleen mitä kauhistavimmalla tavalla. Juuri sillä vuosisadalla, joka oli synnyttänyt Newtonin, Leibnizin ja Voltairen, juuri samaan aikaan, jolloin uskonpuhdistuksen kautta oli suurimmalle osalle Eurooppaa valoisamman ajan aamurusko koittanut, juuri silloin tapahtui tuo merkillinen taantuminen pakanuuden ja keskiajan synkimpään pimeyteen. Vääräuskoisten polttoroviot katolisessa Euroopassa eivät vielä olleet lakanneet roihuamasta, kun noitain tulet alkoivat palaa protestanttisessa maailmassa. Taikuus muuttui uskonkappaleeksi, jota eivät älykkäimmätkään miehet epäilleet. Yleisiä rukouspäiviä säädettiin torjumaan "saatanan raivoa", kuninkaalliset kuulutukset varoittivat ihmisiä, vahvistivat heidän uskoaan ja kiihoittivat heidän mielikuvitustaan; taikakomissiooneja, joihin kuului puoleksi hengellisiä, puoleksi maallikoita, asetettiin, ja ne tuomitsivat monta sataa henkeä "sielunsa autuuden vuoksi" roviolla poltettaviksi, mistä kaikesta tuonnempana kerromme. Ruotsissa alkoi tämä villitys Norrlannissa jo Kustaa Aadolfin aikana, kiihtyi ja raivosi sitten koko maassa, mutta erittäin ja kaikista julmimmin Taalain maakunnassa. Suomi, tuo taikuuden vanha kotimaa, joutui myös pian tämän tartunnaisen valtaan ja sairasti sitä ankarasti, niin että roviot leimusivat siellä melkein koko jälkimmäisen puoliskon kuudettatoista satalukua; eipä tarvittu paljon muuta kuin että vanha, ruma suomalainen akka ilmaantui Ruotsiin, kun hänet jo vedettiin noiden kauheiden tuomioistuinten eteen, jotka langettivat tuomionsa säälimättä siksi, että langettivat sen järjettömästi. Ja mikä merkillinen osa pienillä lapsilla oli näihin hirmutöihin, se selviää seuraavasta.