Palatkaamme Jaanan ja häntä seuraavien lasten luo. Oli jo myöhäinen yö; kun he saapuivat rantaan, astuivat veneeseen ja soutivat Jaanan majaan, jonka lukija muistanee edellisestä kertomuksesta. Täällä oli kaikki niinkuin oli ollut viisitoista vuotta takaperin, paitsi että katosta riippui kummallinen koriste — irvistelevä pääkallo. Joko se oli nyt siihen pantu peloittamaan taikauskoista kansaa tupaan tulemasta sillä Jaana ei suvainnut ketään luonaan, tai oli Jaanan rakkaus kaikkeen kamalaan, joka usein syntyy yksinäisyydessä — oli miten oli, kun Jaana teki tulen takkaansa, nähtiin kuolleen ontelot silmäkuopat kuin ilmasta tuijottavan tulijoita vastaan.
Lapset parkaisivat pelästyksestä. — Suunne kiinni, — tiuskasi Jaana vihoissaan. — Semmoisiksi kuin tuo tuossa on, tulemme me kerran kaikki, sillä ihminen on mato maan päällä. Kas niin, rakkaat lapset, istukaa nyt vain tänne pöytään ja syökää mahanne täyteen; sitten saatte kiivetä nukkumaan minun omaan sänkyyni.
Sen sanottuaan otti hän nyytystään tuoretta leipää ja vastakirnuttua voita, asetti ainoan viilipyttynsä pöydälle ja kehoitti sydämellisesti lapsia nälkäänsä sammuttamaan. Viihdyttääkseen heitä otti hän vielä esille kolme kirkasta messinkilautasta, jotka kiilsivät kuin kulta, ja kolme samasta metallista tehtyä lusikkaa, kaikki muistoja muinoisilta ajoilta. Mutta lapset pakenivat loukkoon eivätkä uskaltaneet pelosta jäsentäkään liikauttaa. Lopulta sai hän heidät puoleksi väkisin pöytään tulemaan.
Lapsiparoilla oli nälkä, mutta samalla heitä hirveästi pelotti. Jo oli nälkä vähällä voittaa, kun muuan vähäpätöinen seikka riisti heiltä kaiken ruokahalun. Muuan viaton kuoriainen, joita keväisin asustelee seinänraoissa, oli sattunut asettumaan viilipytyn laidalle, josta se lähti kulkemaan viilin yli niinkuin ihminen kulkee jään yli. Tuskin olivat lapset sen huomanneet, kun he heittivät lusikat ja voileivät luotaan ja juoksivat vavisten nurkkaan. — Mikä teitä vaivaa? — huudahti Jaana suuttuneena. Lapset eivät vastanneet. Hän uudisti kysymyksensä ja astui lähemmä. Silloin rupesivat kaikki kolme täyttä kurkkua kirkumaan ja vanhin tytöistä huusi yli muiden: — Emme koskaan syö noidan ruokaa; noidan ruoka muuttuu madoiksi!
Jaana koetti turhaan rauhoittaa pienokaisia, kun ovi samassa aukeni ja kaksi oudon näköistä henkilöä astui sisään. Toinen oli melkein musta — siitä luonnollisesta syystä, että hän oli hiilenpolttaja. Toinen taas oli vanha vaimo, joka oli puettu kummalliseen punaiseen hameeseen ja kaikenlaisilla merkeillä kirjailtuun puseroon, ja kaulassa oli hänellä simpukan kuorista tehty helminauha, joita talonpojat luulevat käärmeen päiksi ja joilla he vielä tänäkin päivänä suitsiaan koristelevat. Tämän uuden kauhistavan ilmiön nähtyään ryömivät lapset sängyn alle ja pysyivät siellä niin hiljaa, että tuskin uskalsivat hengittääkään. Tulijat eivät heitä huomanneet.
Jaana katsahti vihaisesti uusiin vieraihinsa ja kysyi äreästi: — No, mitäs nyt taas? Olenhan sanonut, etten voi teitä auttaa.
Mies rupesi puhumaan ja sanoi melkein nöyrällä äänellä: — Älä nyt suutu, Jaana, vaikka tulemmekin näin outoon aikaan. Nyt on puolenyön aika, ja Valpuri sanoo, ettei kukaan muu kuin sinä voi minua auttaa. Jo neljänä yönä peräkkäin olen nähnyt noidantulen metsässä palavan; olen heittänyt siihen terästä, olen vaiennut kuin seinä, mutta kattila ei vain ota pinnalle noustakseen. Valpuri sanoo, että lempo ratsastaa kahareisin sen selässä ja ettei sitä saada siitä pois, ellet sinä taio sitä seitsemän kertaa lohikäärmeen verellä ja itsensä menettäneiden luilla ja pienten, murhattujen lasten pikkusormilla. Sentähden…
— Niin, sentähden täytyy sinun auttaa häntä, — puuttui akka kiivaasti puheeseen. Älä nyt ole olevinasi, sen kyllä kaikki tietävät, ettei kukaan voi tehdä sitä niin hyvin kuin sinä, sillä sinä olet paholaisen tuttava ja hyvä ystävä. Herra Jeesus, siinähän se jo on … — kirkaisi hän samassa, kun näki katosta riippuvan pääkallon.
— Tukitko suusi heti paikalla! — huusi Jaana vihoissaan. — Etkö häpeä sellaisia sanoja käyttämästä minun omassa huoneessani?
Vieras vaimo käsitti väärin hänen sanansa ja vastasi hämillään: — Ka, niin, tyhmästihän tein, Jaana, kun täällä Jumalan nimen mainitsin, se kun ottaa sinun taioiltasi kaiken voiman ja vaikutuksen. Mutta katsos nyt, nyt minä korjaan vikani. — Ja hän otti, tuo puolihullu, taikuuden sokaisema naisparka, kaksi oljenkortta, asetti ne ristiin lattialle, polki siihen ja sylkäisi. — Kas niin, — virkkoi hän riemuiten, — nyt ei enää haittaa, vaikka mainitsinkin Jumalan nimen.